moretolove

white

white

maanantai 14. syyskuuta 2009

Miksen uskaltanut kertoa koulukiusaamisesta?


Koulut alko taas ja siitä nousee väkisinkin monien mieleen asia nimeltä koulukiusaus. Uskon, että moni on kokenut jonkinlaista kiusaamista erilaisilta tahoilta. Jotkut vähemmän, jotkut enemmän ja jotkut taas on ollut niitä kiusaajia. Mä puolestani päätin taas mennä syvälle, vakavoitua hetkeks ja kirjoittaa tästä, koska se koskettaa mua.

Jouduin kolmannella luokalla vaihtamaan koulua muutaman muun ystäväni tavoin, kun meidät valittiin musiikkiluokalle. Uus koulu jännitti, uusi luokka sitäkin enemmän. Meidän opetussuunnitelmaan kuului se, että opetellaan soittamaan nokkahuilua (opettaja varmaan nautti paljon niistä tunneista, ku 32 tyyppiä opettelee soittamaan nokkahuilua :D) ja sitten meidän piti valita joku instrumentti, jota ruvetaan treenaamaan ihan kunnolla musiikkiopistossa. Mä olin jo aiemmin alottanut pianon soittamisen, mutta päätin että haluun soittaa poikkihuilua, koska niin moni muukin halus ja halusin kuulua porukkaan.

Siellä kävi myöskin vanhempia tyttöjä tunneilla ja odoteltiin aina yhdessä yksityistuntien alkua. Meitä kolme vuotta vanhempien luokalla oli kaks sellasta tyttöä, jotka jostain syystä valitsi mut sieltä kaikkien joukosta omaksi uhrikseen. Pelkäsin aina jäädä niiden kanssa kolmistaan sinne odotustilaan, koska ne hyökkäs aina heti sanomaan mulle kaikkia inhottavia juttuja. Joskus se juttu meni niin pitkälle, että ne heitteli mun eväitä pitkin huonetta ja kävi käsiks ihan fyysisesti. Mä en todellakaan ollut mikään pieni sillonkaan, mutta niitä oli 2 ja ne repi mua hiuksista niin kauan, että multa irtos päänahkaa hiustuppojen mukana ja se sattu ihan hirveesti. En koskaan uskaltanut kertoa kellekkään mitään, koska en ymmärtäny että mua kiusattiin. Siitä puhuttiin aina, että sellasta tapahtuu, mutta mä vaan ajattelin tekeväni ite jotain väärin. Jos joku kysyi miks mulla on haavoja päässä, niin selitin vaan harjanneeni liian kovaa pitkiä hiuksiani.

Image and video hosting by TinyPic
Kuudennella kaverikuvassa. Saatoin olla myös vähän Take That-fani :D

Mun onnenpäivä oli kun noi tytöt siirty ylä-asteelle ja pääsin niistä eroon. Kestin sen vuoden niiden kiusaamista ja sen jälkeen huokasin helpotuksesta. Monta vuotta meni siinä tosi hyvin, mulla oli aina kavereita ja nautin koulusta. Olin hyvä oppilas, rakastin musiikkia ja ystäviäni. Pojat ei kyllä pyytäny mua koskaan tanssimaan hitaita koska olin liian "tonnikeiju" kuten sanoivat, joten tyydyin syömään vaan karkkia nurkassa niissä koulun discoissa jos sinne edes menin.

Ylä-asteella mulla vaihtu vähän kaveripiirit, kun tulin murrosikään ja teki mieli olla kovis. Hengailinkin olevinaan coolien tyyppien kanssa ja tein kaikkea siistiä, kuten poltin tupakkaa ja join viinaa. Riparilla tapasin ihan loistavan tyypin ja meistä tuli ystäviä samantien. Tehtiin kaikkea jännää ja kivaa yhessä, jolle nykypäivänä vaan nauretaan. Me oltiin aina kahdestaan koulussa ja meitä katottiinkin pitkään, koska pukeuduttiin löysiin vaatteisiin toisinku toiset tytöt. Kasilla tapasin myös parhaan ystäväni, jonka kanssa ollaan koettu jos jonkinlaista upeeta. Se asu Helsingissä (mä n. 30km päässä) ja rupesin hengailemaan paljon sen luona. Olinkin melkeen kaikki viikonloput siellä. Tää vaikutti sitten siihen, että mua ruvettiin koulussa pitämään ylimielisenä ja tyhmänä, koska hengailin Helsingissä ja mukamas jotenkin vähättelin tuppukyläämme. Totuus oli kuitenkin se, että olin löytänyt sieltä ihmisen jonka kanssa meillä oli kivaa, synkkas ihan mielettömän hyvin ja viihdyin sen kanssa juuri omana itsenäni.

Image and video hosting by TinyPic
Ysillä mun koulukuva. Ei tehnyt vissiin mieli hymyillä..

En sitten kuulunut mihinkään porukkaan koulussa ja tää johti siihen, että rupesin olemaan paljon luvattomasti pois ja numerot alko tippumaan samantien. Mun liikunnanopettaja sattui olemaan meidän luokanvalvoja ja tää oli ehkä hirveintä mitä pystyin kuvittelemaan. Se oli sellanen pieni, marmattava "natsi", joka oli löytänyt sen luokan ainoan läskin sieltä joukosta ja olin yllättäen silmätikku, koska olin niin surkea liikunnassa. Niinpä liikkatunnit olikin ensimmäisiä, joista rupesin lintsaamaan, koska en kestänyt sitä nöyryytystä
"Etkö sä nyt oikeesti pysty ton nopeemmin juoksemaan, pitäiskö rima ottaa kokonaan pois, että saat hypättyä korkeutta? Joo ja jos Peppikin yrittäis vähän ponnistaa, että pääsis edes 20cm eteenpäin tässä pituushypyssä..."

Tää sama piikittely jatkui ihan aina ja kaikkialla ja lopusta musta tuli luokkamme "se josta ei koskaan tule mitään" .. Se opettajakin tiesi sen, että mä olin oikeasti äärimmäisen hyvä koulussa, mutta sitä ei kiinnostanut pätkääkään ne syyt miksi mä en käynyt koulussa. Siellä oli muutama opettaja, jotka yritti hirveesti auttaa mua ja tukea kuten esim. äikän opettaja, joka halusi kannustaa mua kirjottamaan tunteistani. Kukaan ei kuitenkaan voinut tehdä mitään, koska mun luokanvalvoja vihasi mua yli kaiken ja oli päättänyt, että musta tulee luuseri.

Päästessäni peruskoulusta mun keskiarvo oli tippunut ihan hirveesti ja tunsinkin itteni luuseriksi. Samalla myös onnelliseksi luuseriksi, koska tiesin ettei mun tarttis enää palata sinne. Nyt pystyin keskittymään opiskeluun ja saamaan asiat kuntoon. Muutin pois kotoota Kamppiin muutaman tytön kanssa, pääsin kouluun mihin halusin ja alotin myös sitten siinä ohella syventävät opiskelut lukiossa. Keskiarvot nousi taas sinne mihin ne kuuluikin ja pääsin toteuttamaan itseäni.. Puristinkin itsestäni ihan jokaisen hiukkasen ulos käydessäni kahta koulua 8-20 joka päivä ja ollessani viikonloput töissä. Se oli rankkaa, mutta mäpä olinkin lomaillut ylä-asteella.

Mä olen vasta myöhemmin tajunnut, että se opettajankin suunnasta tullut käytös oli kiusaamista. Kukaan ei uskonut mua, kaikki ajatteli että vaan angstaan huvikseni. Ihmiset kyseli miksi oon poissa ja miksi teen näin ja näin. En mä voinut olla siellä, koska kuka nyt kestäisi kuulla päivittäin miten surkea on, tietäessään kuitenkin että asia ei voi olla näin. Mutta kenen nuoren ihmisen itsetunto voisi kestää ilman kolhuja sellaista? Ei kenenkään.

Image and video hosting by TinyPic

Sen takia mä haluankin lähettää paljon lämpimiä haleja jokaiselle joka on joutunut kiusauksen uhriksi missä tahansa muodossa. Puhukaa, puhukaa ja puhukaa. Miettikää mitä voitte ite tehdä ja kenelle voitte puhua. Mä en koskaan puhunut kenellekkään ja kadun sitä edelleen. Mun tie olis voinut olla paljon helpompi, jos olisin kehdannut avata suuni. Nyt kehtasin sitten avata kunnolla ja kertoa tästä teille. Nyt mua tietty sit kans jännittää, kun avauduin niin paljon. :D

Uskon kuitenkin täysin, että vastoinkäymiset vahvistaa ja nykyään pystyn jo hymyillä näille asioille ja heittää niistä jopa vitsiä. Silti ne on arkoja aiheita ja välillä kun niitä rupeaa miettimään, niin tulee inhottava olo. MIksei ihmiset ymmärrä, että niillä pienilläkin heitoilla voi olla toiseen ikuiset arvet jättävä vaikutus?

Image and video hosting by TinyPic

Tässä kohtaa on jälleen pakko sanoa kiitos teille parille upealle ihmiselle, joita ilman saattaisin hyvinkin olla se luuseri. Onneksi mulla kuitenkin oli ne pari tärkeää ystävää, joiden kanssa sain pitää hauskaa ja nauttia nuoruudestani. Ne ihmiset on edelleen mun elämässä rakkaina ystävinä ja niin se vaan on, että ei ihminen tarvitse sataa kaveria, jos sillä on edes yksi rakas ystävä.

Onko teitä kiusattu? Miten teistä on tullut noin upeita? :)


72 kommenttia:

  1. (Onko teillä muilla vaikeuksia saada kommentteja läpi? Mulla on melkein joka kerta. Nytkin kirjoitin kaksi kertaa pitkän sepustuksen ja sitten se ei suostu lähtemään mihinkään! Eikä asiaa auta että kommenttia ei voi edes kopioida leikepöydälle talteen eikä peistata mistään muualta, argh!)

    VastaaPoista
  2. Hyvä postaus! Kiusaaminen on niin syvältä, varsinkin kun sitä tekee opettajat – ja aika moni opettaja sitä tekee, valitettavasti. Itselläni on kokemus, kuinka jouduin 7-vuotiaana ekaluokkalaisena opettajan silmätikuksi, vaikka olin se luokan kiltti ja osaava tyttö. Opettaja jostain syystä vain vihasi minua ja teki sen luokan edessä selväksi aina kun vain kykeni. Nykyään ko. nainen on näköjään erään pääkaupunkiseudun koulun rehtori. Mietin vaan että noillako pedagogisilla taidoilla päästään rehtoriksi vai olinko minä vain se poikkeus, niin epämiellyttävä ja kamala lapsi että piti oikein muiden lasten edessä nöyryyttää? En ole katkera, mietin vain… [miksi NYT onnistuin peistaamaan tämän?? ] T. Laardileidi

    VastaaPoista
  3. Laardileidi! Vain tämä tuli meille? :/ Mä olen kuullut muutamalta ystävältä, että ne ei voi ollenkaan kommentoida? Mitäköhän blogger oikein tekee? Me ollaan otettu sanavahvistukset ja kaikki pois, ettei ainakaan siihen kaatuis!

    VastaaPoista
  4. On kiusattu. Yläasteella jotkut vanhemmat tytöt kiusasivat, kun s-kirjaimeni sihahtaa hammasraon vuoksi. Se oli aika kamalaa.:( Sittemmin tajusin, että nämä ovat juuri niitä kotikylän luusereita, jotka eivät saa elämässään mitään saavutettua, vaan purkavat saamattomuuttaan muihin.:)

    VastaaPoista
  5. Herkistit taas syvällisellä tekstillä, kiitos siitä. Oli hienoa lukea, miten kuitenkin olet selviytynyt tosta kaikesta. *halaukset*

    Kyllä, minuakin on kiusattu. Ala-asteella jo ekasta luokasta lähtien sain kuulla kommentteja painostani. Hieman oli myös syrjään jättämisen meininkiä ilmassa, mutta muutama lähempi ystävä piti minut omassa porukassaan mukana, joten en jäänyt kokonaan yksin. Muistan kyllä yhdenkin tilanteen, joka oli suoranainen nöyryytys minulle, mutta en halua sitä liiemmin muistella.

    Kuudennella luokalla olin saanut tarpeekseni - tulin koulusta kotiin iltapäivällä ja vain itkin. Sain soperrettua vanhemmilleni syyn itkuuni, että minua on koko kouluajan haukuttu enkä jaksa enää sellaista. Isäni soitti kouluun ja pahoitteli samalla viikolla luokallamme aloittaneelle sijaisopettajallemme tilannetta (koska se oli kehittynyt jo ennen kuin hän aloitti, eikä isäni halunnut häntä siitä moittia), mutta hän halusi, että asiaan puututaan, että kiusaaminen loppuisi. Tämä oli puolessa välissä viikkoa, joten sain olla loppuviikon poissa koulusta, kun opettaja sitten puhui muulle luokalle asiasta.

    Odotin maanantaita puoliksi kauhulla - mitä muut sanoisivat minulle nyt, jatkuisiko haukkuminen edelleen vai mikä olisi tilanne. En tiedä, mitä opettaja oli luokallemme sanonut, mutta kukaan ei haukkunut minua enää. Aristelin alkuun sen maanantaipäivän ja sen viikonkin, mutta asiat alkoivat sujua ilman ilkeyksiä, joten rentouduin ja sain käydä ala-asteeni rauhassa loppuun.

    Yläasteella sain aina välillä kuulla kommentteja painostani - mutta olin jo alkanut kehittää sanavalmiuttani, joten heitin jotain aina takaisin ja olin toisaalta yksinkertaisesti välittämättä. Jäätävät mulkaisuni taisivat tehota myös... :p

    Kauppiksessa oli alkuun havaittavissa samaa meininkiä, sekä ylipainon että silkan hikkemäisyyteni takia, mutta siinä vaiheessa tilannetajuni oli jo kehittynyt reilusti ja löinkin asian aina leikiksi tai piruilin muuten vaan takaisin. Lopulta luokkamme yhteinen piruilu hyvistä numeroistani muuttui vain hyväntahtoiseksi naljailuksi, jota kukaan tarkoittanut pahalla eikä kukaan sitä sellaisena edes ottanut.

    Joten miten olen näin upea? Hitto, pakkohan se on olla! Eihän tässä muu auta, kun on kasvanut näin kun on - sekä henkiseltä että fyysiseltä leveydeltään ;)

    VastaaPoista
  6. Peppi, ne kaksi aiempaa postausta eivät edes lähteneet. Mulla on tämä ongelma joissain Bloggereissa, just teidän blogissa ja parissa muussa. Ongelmat on ihan käsittämättömiä: esim. kommenttiboksi ei näy ollenkaan tai näkyy ihan sekavana. Ja yleensä ei edes pääse lukemaan muiden kommentteja. Oma bloggerini meni ihan solmuun kuukausi sitten ja jouduin vaihtamaan Wordpressiin. Luultavasti tämä on joku bugi, josta pitäisi ilmoittaa Bloggerin väelle, tosin epäilen että ne tietävät kyllä jo...

    T. Laardis

    VastaaPoista
  7. On kiusattu. Koko yläaste. Minä YRITIN puhua vanhemmilleni, ne vaan sanoivat, että "pitää olla kova". Että minun tapauksessa puhumisesta ei ollut iloa. Tyttöjen puolelta henkinen väkivalta oli ihan hirveetä, poikien puolelta meinas tulla turpiin.

    VastaaPoista
  8. Voi että, oli pakko lopettaa työnteko ja syventyä tähän.

    Minua on kiusattu enemmän ja vähemmän kouluaikoina. Kiusaaminen oli aika paljon nälvimistä ja haukkumista. Fyysistä kiusaaminen oli hyvin harvoin, eikä koskaan noin pahaa mitä sinulla oli.

    Jännää on se, että mulla oli kouluaikoina paljon kavereita, mutta ilmeisesti osa heistäkin oli kavereitani vain vanhempien painostuksen vuoksi. Kun se selvisi minulle, se haavoitti enemmän kuin yksikään haukkumasana.

    Mahtavien ystävien avulla olen päässyt asian yli, mutta edelleen olen tosi herkkä ja varovainen.

    Tsemppiä kaikille!

    VastaaPoista
  9. Seiskaluokka oli mulle pahin, tosin jouduin olemaan siinä koulussa vaan vuoden jonka jälkeen muutin Helsinkiin. Näin jälkeenpäin ei voi kuin nauraa sille, vaikka silloin ei naurattanut kun olin "lauta" ;-) Kävi mielessä hankkia silikonitkin jossain vaiheessa, haha, mutta totuushan on se että kaikki kehittyy eri vauhtia ja mulle tuli rinnat tyyliin 18-vuotiaana. No hyvä että sentään jotain tuli, ei tarvinnu hakea silikoneja! Ala-asteella olin taas kanihammas (eli allekirjoittanut on oikomishoidossa käynyt sen ongelman vuoksi), tosin siinä iässä sellaiset kommentit eivät hirveästi haittaa. Ylä-aste taitaa olla pahin aika.

    Mutta kyllä se siihen aikaan oli aika lannistavaa kun haki hyväksyntää sekä pojilta, että tytöiltä. Sain usein kuulla että syönkö mitään kun olen niin laiha ja lauta. Kyllä söin.

    Unohtamatta sitä kun viidennellä luokalla liikuntatunnilla jotkut tytöt kysyivät, että miksi ihmeessä minulla on karvaiset sääret, enkö aja niitä? .. 11-vuotiaana? En?! Tosin sen jälkeen aloitin, eli viesti meni (valitettavasti) perille. Toivon mukaan nykyajan 11-vuotiailla ei ole tollaisia paineita.

    VastaaPoista
  10. Ihanasti kirjoitettu.

    Mua ruvettiin kiusaamaan jo 5vuotiaana tarhassa. Ja sitä kestikin sitten 10vuotta, kunnes 15-vuotiaana sairastuin anoreksiaan ja painoindeksi oli 14 ja lääkärit sanoi mulle etten elä kesän yli.
    Mäkään en ikinä puhunut kiusaamisesta kellekään.. Mua kiusattiin henkisesti, mutta myös fyysisesti. Joka ikinen päivä koulussa ja koulun ulkopuolella sain kuulla kamalia sanoja mun ulkonäöstä ja siitä miten tyhmä oon ym. Ja kun niitä kiusaajia oli pahimmillaan 20 samaa aikaa.. Vieläkin tuntuu pahalta.
    Sen takia on vaikeaa nykyään uskoa kun niin kamalan monet kehuu mua :) Mutta kyllä mä pikkuhiljaa rupean myös uskomaan niitä kehuja. Onneksi mulla on nykyään ihana työpaikka, ihana mies ja muutama hyvä ystävä <3

    Onneks susta Peppi tuli noin ihana kaikesta kokemastas huolimatta <3

    Kunpa vaan kaikki olis tyytyväisiä itseensä ja antaisi toisten olla sellaisia kun ovat. Olisi maailma parempi paikka :)

    VastaaPoista
  11. Aion kirjoittaa tämän kommentin anonyyminä sillä en halua blogini lukijoiden tietävän kaikkea minusta ja osittain myös siksi, että aihe on tosi arka edelleen.

    Kiusaaminen on yleisempää kuin luullaan, eikä se kiusaaminen välttämättä ilmene mistään aikuisten teettämistä tutkimuksista ja kyselyistä. Opettajien roolia ei pitäisi väheksyä (kiusaajina ja myös ongelman ratkaisijoina), itsekin olen nimittäin joutunut liikanmaikan kiusaamaksi, enkä ollut ainoa meidän koulussa. Olen 4-vuotiaasta asti sairastanut 1-tyypin diabetesta, ja tämä kyseinen ala-asteen liikanmaikka halusi aina tuoda tämän seikan esiin kaikissa mahdollisissa yhteyksissä. Kyllä luokkakaverini tiesivät sairaudestani (jouduin mm. syömään vähän eri ruokaa ja sain ylimääräisiä välipaloja) mutten silti olisi halunnut aina ja jatkuvasti kuulla, että liikuntasuoritukseni ja milloin mikäkin johtui siitä mun diabeteksesta. En myöskään olisi kaivannut kommentteja siitä, miten diabeetikkojen jalkojen hermosto huononee ja kuinka suuri todennäköisyys minulla on sokeutua jne. En myöskään olisi suonut, että rinnakkaisluokalla oleva pyöreä tyttö joutuu opettajan nöyryyttämäksi, enkä olisi halunnut, että rakas pikkusiskoni jätetään koulun yleisurheilujoukkueen ulkopuolelle olemattomista syistä. En tiedä mitä tälle opettajalle kuuluu nykyään, mutta toivon, ettei yksikään lapsi ole enää joutunut hänen kynsiinsä. Syy miksi nykyään salaan sairauteni kaikilta, ja miksi inhoan liikuntaa niin paljon, on juuri tämä opettaja. Olen ylipainoinen ja uskallan väittää, että ainakin osasyy on ala-asteaikaisissa traumoissa.

    Lapset ja varsinkin tyttölapset ovat todella julmia toisiaan kohtaan. Kiusaaminen voi johtua ihan mistä tahansa! Ei ole olemassa sellaista asiaa josta ovelimmat pikkunilkit eivät keksisi aihetta kiusaamiselle. Itse olen aina ollut vähän pyöreä, akne alkanut erittäin aikaisessa vaiheessa ja arvosanat ovat aina olleet hyviä. Eli oikein potentiaalinen uhri. Yläaste on ollut elämäni kurjinta aikaa, onneksi selvisin siitä muutaman hyvän opettajan/aikuisen ja parin hyvän kaverin ansioista. Nykyään entisillä kiusaajillani ei mene mitenkään erityisen hyvin elämässä enkä voi sanoa muuta kuin että karma is a bitch.

    Valitettavasti otsaani on näemmä tatuoitu "uhri" tai jokin muu näkymätön signaali, sillä olen kyllä kokenut kiusaamista myös työpaikallani (entisissä työtehtävissä tosin). Ikävintä on ollut huomata se, että edelleenkin kiusaus johtuu pitkälti samoista asioista kuin nuorempana. Kateus ja toisten ihmisten ansaittu menestys eivät mene yhteen. Olen monella tavalla erittäin onnekkaassa asemassa, mutten koskaan ole kerskunut kenellekään ja silti paskaa satelee niskaan.
    Kiusaamisen takana on usein kateus ja oma paha olo. Siksi toivoisin, että myös kiusaajia autettaisiin.

    Minua surettaa katsoa noita yläasteaikaisia koulukuvia koska niistä oikein huokuu ahdistus ja paha mieli...

    Mitä olen hyötynyt kiusatuksi tulemisesta? Olen hemmetin ylpeä omista mielipiteistäni ja omasta persoonallisesta tyylistäni. Minä en menetä mitään jos joku ei minusta pidä, ne muut menettävät.

    -Tyttö tuollainen

    VastaaPoista
  12. Mun mielstä on ihanaa kun te kirjotatte monenlaisista asioista! Ja kaikenlaisia juttuja lukee ihan yhtä mielellään!

    Voimia kaikille joita on kiusattu tai kiusataan.

    VastaaPoista
  13. On kiusattu. Koskaan ei fyysisesti käyty käsiksi, vaan se oli todella ikävää henkistä väkivaltaa.

    Hieno postaus ja todella kauniita kuvia!

    VastaaPoista
  14. Olipa koskettava ja rankka teksti. Ja kommenteistakin päätellen pitää todeta se tosiasia, että kiusaaminen on surullisen yleistä. :( Ihan kamalaa. Minäkin jouduin yläasteella kiusaamisen uhriksi. Lähinnä se oli sitä syrjimistä, mutta pahalta se tuntuu, kun ei kuulu muuhun porukkaan. Kiusaaminen on valitettavasti jatkunut myös kavereiden (nykyisin entisten) taholta. Se todella sattuu, kun luulee jotain ystäväksi, mutta niin ei sitten olekaan. Kiitos koskettavasta ja avoimesta tekstistäsi. Se antaa varmasti jokaiselle miettimisen aihetta!

    VastaaPoista
  15. On kiusattu, ei koskaan fyysisesti, mutta verbaalinen kiusaaminen on joskus paljon pahempaa. Luokan pullukka kun olin niin aina sai kuulla, ihan niinkuin kirjoitit.

    Yläasteella sain koiran, kun olin aina yksin ja vanhemmatkin sen huomasi ja se koira kyllä oli mun pelastus. En suinkaan laihtunut vaan pysyin pullukkana ja sitä olen edelleen, mutta mulla meneekin paremmin kuin niillä kiusaajilla. On paras poikaystävä, yhteinen koti ja kissa. Opiskelen täysin omalla alalla ja nautin siitä. Mulla menee hyvin, vaikka vaatekoko on aina ollut enemmän kuin yksi kirjain :)

    (Maailman paras koira nukkui kuukausi sitten pois, joka oli tähän astisen elämäni kovin paikka, mutta kaikesta selviää)

    t. Annina

    VastaaPoista
  16. Tää oli hyvä postaus! Vaikka tuli kyllä paha mieli sun ja kaikkien muiden kiusattujen puolesta! Mut uskotaan, että ne kiusaajatkin jokainen saa ansionsa mukaan ennemmin tai myöhemmin.

    Mulla on myös ollut liikunnanopettaja luokanvalvojana, mut se oli onneks poikien maikka!! :D Mut voin kuvitella miten kauheeta ois ollut, jos meijän oma liikunnanmaikka olis ollut myös meidän luokanvalvoja! Ihan hirveetä!:D

    Tässä sulle Peppi-ihana piristykseksi tälläinen biisi:
    http://www.kaytanhousuja.com/biisit/liikunnanopettaja.mp3 tää kiteyttää hyvin natsiliikanmaikan :D

    VastaaPoista
  17. Mäkin ajattelen samalla tavalla mun kiusaajista nykyään kuin MouMou. Suurin osa niistä ei ole saanut mitään elämässään aikaiseksi ja tuskin tulevat saamaankaan. Tosin ehkä mun kiusaaminen oli niin pientä, että en mä niille mitään pahaa toivo, enemmänkin toivon pahaa niille ihmisille, joiden kanssa niitä haukkuja kuuntelin. Kukaan ei koskaan sanonut mitään rohkasevaa. Ja kaikista vaikeimmalla hetkellä kun sanoin tappavani itseni (angsti-Noora 15vee <3) ihminen, jonka kanssa oli kymmenen vuotta taivallettu samaa tarha/koulumatkaa sanoi "eihän se sitten meidän vika oo", se tuntui aika kamalalta! Onneksi toinen kaveri, joka oli puolta vuotta aiemmin tullut samaan kouluun heitti perään, "onpas, koska me ollaan oltu huonoja ystäviä silloin". Voi ehkä arvata kumpi ihminen on rinnallani edelleen.

    Limudiscoissa meikä oli muuten se, joka haki poikia tanssimaan ihan itse, ja kyllä ne aina suostuivat :D Ja voi sitä tunnetta kun yksi vakiotanssittajista (vuotta vanhempi poika!) tuli hakemaan KERRAN minua tanssimaan.

    Toi liikunnan opettaja on kyllä ollut todella ammattitaidoton kuten meilläkin. Meillä liikunnan numero tuli suoritusten mukaan ja toki urheilijat saivat parempia numeroita kuin muut. Oli siellä toki tunnollisuus kohta, jossa mulla oli aina täydet pisteet ja sen avulla liikunnan numero pysyi aina kahdeksikossa (no ok yhtenä telinevoikka kautena tippu seiskaan...), mutta kyllähän siinä koululiikuntaan tuli aika negatiiviset fiilikset. Amiksessa meillä olikin sitten ihan erilainen periaate opettajalla. Jos yritti parhaansa niin numero oli hyvä. Totuus kuitenkin on se, että eivät kaikki voi olla yhtä nopeita tai omistaa yhtä hyvää tasapainoa. Liikunnallisissa lajeissa hyvä voi kuitenkin olla todella asennevammainen ja ei silloin kuulu saada kymppiä tokariin. Ehdottomasti enemmän kannustusta niille, jotka oikeasti yrittävät.

    Itse olen varmasti nyt aikuisena vahvempi ihmisenä kuin jos olisin saanut olla aina koulussa rauhassa.

    VastaaPoista
  18. Ihania nämä sun tekstit, vaikka aihe saakin kyyneleet silmiin.:) Minuakin kiusattiin ja kaikista mahdollisista syistä. Olin liian laiha, liian lyhyt, kroppani oli vääränlainen, hiukseni olivat omituiset, vaatteeni olivat omituisia, käytin outoja sanoja, puhuin murteella, olin liian hyvä koulussa, olin liian huono koulussa, äitini oli siivooja, pyöräni oli vääränlainen, kävelin oudosti, ääneni oli outo, korvani olivat oudot...

    Kiusaaminen oli enimmäkseen henkistä, mutta myös fyysistä. Kun luokanvalvojamme JA LIIKUNNANOPETTAJAMME näki kerran muiden kantavan minua jonnekin nöyryytettäväksi ja sanoin, että nuo kiusaa, opettaja vain naurahti, että kuule Anne sinun pitää oppia ymmärtämään mikä on kiusaamista ja mikä leikkiä. Että kiitos vaan avusta sillekin harakalle, toivottavasti kuolee tuskaisesti ja yksin. Samaa toivon kaikille niille kiusaajilleni, jotka nyt yrittävät päästä ystävikseni Facebookissa.

    VastaaPoista
  19. Kiitos postauksesta, erittäin asiallista tekstiä ja lisäksi varmasti monen kannalta lohdullista. Itsekin olen joutunut sekä opettajien että oppilaiden kiusaamaksi. Näin jälkikäteen itseäni ärsyttää enää vain se opettaja, sillä minusta omanikäisten silmätikuksi joutumisen voi vielä jotenkuten ymmärtää, kun koulussa oli niin kovia sosiaalisia paineita ja joukkoon oli pakko kuulua. Näiden samanikäisten kanssa olen lisäksi saanut asiat sovittua. =)
    Tätä tiettyä opettajaa ajattelen silti viikottain, mun tekis niin mieli mennä kertomaan sille miltä pienestä 10-11-vuotiaasta tytöstä tuntuu joutua neljäkymppisen tädin silmätikuksi, varsinkin kun kellä tahansa aikuisella oli siina iässä korkea auktoriteetti ainakin minun silmissäni.
    Tapahtui esim. sellaista että oma, mukava luokanopettaja piti minulle puhuttelun koko luokan edesssä, koska tämä kiusaajaope oli valehdellut tälle että olin jollain tavalla haistatetellut hänelle välitunnilla. Muistan kuinka epätoivoinen olo siitä tuli, kun en ollut ollut minkäänlaisessa kontaktissa sen kyseisen taliaivon kanssa. Lisäksi tämä kiusaaminen johtui ilmeisesti siitä, että tällä kiusaajaopettajalla oli huonot välit äitini kanssa, eli siis minä jouduin täysin ulkopuolisena aikuisten pelinappulaksi. Harmittaa vieläkin.
    Mutta tosiaan, kaikesta huolimatta minulla menee mielestäni nykyisin todella hyvin ja olen ylpeä itsestäni. Kaikkein paras tapa kostaa kiusaajille onkin pärjätä omassa elämässään niin hyvin kuin mahdollista ja oppia arvostamaan itseään! =)- Sarbu

    VastaaPoista
  20. On kiusattu, ala-asteella, ja onneksi vain 3 vuoden ajan mutta olen 22-vuotias ja vaikka arvet on menneet umpeen monta vuotta sitten niin koskaan en unohda... Muutin siis Kuopiosta Helsinkiin kun aloitin 4.luokan, en usko että olis voinut juuri parempaa kohdetta kiusaamiseen saada, mulla oli luonnonkiharakäkkärätukka, pyöreät silmälasit, olin kaksi päätä muita lyhyempi ja puhuin erittäin leveää savon murretta... Ja kun menin musiikkiluokalle sitten ja ope antoi mulle kaikki soolokeikat laulussa niin sekös sitten riemastutti näitä "kiihkeimpiä fanejani".

    Enimmäkseen semmosta supatusjuttua onneksi mutta kyllä mun takit ui kuralätäköissä ja kuudesluokkalaiset buuas suunnilleen pois lavalta kun lauloin ekaa kertaa yksin jossain joulujuhlassa.

    Siis sattuu vieläkin. Mutta tärkeä aihe, kiitos kun kirjoitit. :)

    VastaaPoista
  21. Miä olin yläasteella täysin normaalipainoinen, jopa ehkä vähän alipainonen ja en mitenkään huomiotaherättävän näkönenkään, eli periaatteessa syytä ei voi ulkonäölle laskea. Satuin kuitenkin olemaan suht avoin, reipas vastaamaan opettajille ja kova osallistumaan tunnilla, toisin kuin koko muu meidän luokka joka istu v*ttuuntuneen näkösenä tunti toisensa jälkeen ja mulkoili mua jos viittasin.

    Pojat oli ihan oma lukunsa tossa kiusaamisessa, ne tarttu joka ikiseen kommenttiin ja tekemiseen siihen pisteeseen asti et meinasin kuolla pelosta joka kerta ku mun maha muris hiljasella tunnilla tai aivastutti tai jotain muuta. Typeräähän se nyt miettiessä on mutta silloin ihan järisyttävän kamalaa. Tytöt meidän luokalla saatto ihan varottamatta vaan lopettaa mulle puhumisen viikoiksi, käänti selän ja naljaili keskenään kaikelle mitä tein.

    En kyllä peloistani huolimatta koskaan muuttanu käytöstäni, vaan paahdoin samalla tyylillä koko yläasteen läpi. Loppujen lopuksi nyt kun oon nähny pari kertaa niitä kuspää-äijiä meidän luokalta kaupungilla ni samanlaisella vaateparrella ja asenteella ne pyörii vieläkin, ei käy kateeksi. Itse oon löytänyt ja saanut kaiken mitä oon elämältäni halunnu, hyvän vastuullisen duunin, uskomattoman poikaystävän ja mahtavia kavereita. Osalta varmasti sen takia etten koskaan muuttanu itseäni niiden kriteerien mukaiseksi mitä ne luuserit yläasteella yritti mulle asettaa.

    Oot Peppi upea, vaikeudet vahvistaa!

    VastaaPoista
  22. Mikä näitä liikunnanopettajia oikein vaivaa?!?

    Juu ei kyllä koskaan tullu pojat pyytää tanssimaan limudiscoissa mut ihan kelpo ihminen minusta silti tuli!

    Itsekin olen vähän ihmetellyt kuinka ne, jotka ovat kohdelleet minua kaltoin ala- ja yläasteella ovat nyt kovasti lähettämässä kaverikutsuja facebookissa...

    Tuli myös mieleen yksi quote, en nyt muista mistä leffasta/tv-sarjasta/biisistä "Where would we end up without our painful childhoods?" koska about kaikki mahtavat tyypit jotka tunnen ovat entisiä kiusattuja ja rumista ankanpoikasista on kyllä tullut joutsenia ja jokainen toukka muuttunut perhoseksi...

    Kovia kohtaloita, kiitti Peppi kun nostit asian tapetille. Moni lukija saa varmasti jälkihoitoa haavoilleen.

    VastaaPoista
  23. Laardileidi: No huh. Juurikin tota toi on.. Kukaan ei välttämättä edes tajua mitä se sua vihaava opettaja voi tehdä. Eikä kukaan sillon ees oikein osaa puuttua siihen.. Sä oot ihana! <3

    MouMou: Mieti miten pienistä asioista ihmistä ruvetaan oikeasti kiusaamaan? Sepä tässä kamalaa onkin. Että ihmiset joutuu silmätikuiks asioiden takia joille eivät voi yhtään mitään. Oot kans ihana! <3

    Mou Rire: Kiitos itellesi, sä herkistit just mut. Mä ihailen sun isää ja myöskin tätä opettajaa - juuri noin pitäisikin toimia. Ihanaa kun oot niin upea. Sä oot ihana! <3

    Petra: Tiedän tasan mitä tarkoitat tossa kohtaa, kun vanhemmat vaan sanoo että "ole vahva" Meillä oli melkeinpä samanlailla. Voimia sinne, olet ihana <3

    Suvi: Tämmöset asiat oikeasti jättää merkkinsä. Ne saattaa tulla esiin pienissä tilanteissa. On ollut varmasti ihan kamalaa kuulla jotain tuollaista. Ihanaa, kun keskeytit työsi ja luit. Kiitos <3 Olet ihana.

    getpalmd: Onneksi et hankkinut silareita, oikeasti. Mutta niin se usein menee, että jos joku toinen huomaa sinussa jonkun "epäkohdan" niin siitä tulee iso ongelma ja sitä rupeaa oikeesti miettimään sitä päivittäin.

    Mä en ainakaan sheivannu 11-vuotiaana sääriäni. Vetelin tyytyväisenä pusikot jaloissa! :D Ihana olet, kiitos <3

    eglite: Ihanaa, että sä voit jo paremmin. Mä en voi edes kuvitella mitä olet joutunu käymään läpi. Onneksi susta on myös tullut noin ihana. <3

    Anonyymi: Kiitos, että kirjoitit. Mä luin sun tekstin läpi ja pystyin samaistumaan sun tunteisiin todella paljon. Musta ei saanut ottaa noihin aikoihin koskaan kuvia. Miksi? Koska mä en halunnut hymyillä ja esittää onnellista. Ihan hirveetä kuulla miten oot joutunut uhriksi vielä työpaikallakin. Mä en vaan pysty ymmärtämään sitä. Sä olet ihana. <3

    Norppis: Kiitos paljon! :) Tämä kun kertoo meidän elämästä, niin välillä pitää tuoda esiin myös niitä vähän vakavempia asioita. Kiitos, ihana! <3

    Anonyymi: Kiitos, toivottavasti et joudu enää koskaan kiusatuksi! Ihana. <3

    Anonyymi: Kiitos itsellesi avoimuudesta. Onneksi ne kaverit on nyt entisiä, se todellakin sattuu jos luulet jotain ihmistä ystäväksesi ja sitten sua puukotetaankin selkään. Voimia, senkin ihana <3

    Anonyymi: Mä herkistyin todella tosta. Ihanaa, että löysit koirasta sellaisen ystävän. Ne kun on niin uskollisia ystäviä. Mä sain kans pienenä hirveesti voimaa meidän kissoista. Paljon voimia, mä en voi edes kuvitella miten hirveetä tulee joskus olemaan se luopuminen tosta pienestä ja pörröisestä. Ihana olet, kiitos siitä. <3

    Marie Keksi: Haha ihana biisi, kiitos! :D Toivon ettei ihmisille tule paha mieli mun puolesta, koska noi on mennyttä ja nyt eletään tätä päivää, kun mä hymyilen varmaan melkein jokaisessa kuvassa. :D Mä tykkään mun elämästä kaikesta huolimatta. Kiitos, kun oot tommonen ihana ja piristät! <3



    NooranElämää: Kiitos kun kommentoit. Joo, mäkään en jaksa noita ihmisiä kohtaan kantaa mitään kaunaa, mutta kyllä kun mä näin kerran toisen noista mua kiusanneista tytöistä, ni mä muistin jokaisen teon mitä se on mua kohtaan tehnyt. Tuntu oikein kropassa asti, et kai se oli joku tunnereaktio sitten..

    Onneksi löysit sieltä sen aidon ystävän ja se on edelleen sun elämässä.

    Ja ihanaa, että uskalsit käydä ite hakemassa poikia tanssimaan! :D Respect!

    Kiitos ihana! <3

    AnneVee: Vau, kiitos sun viestistäsi Anne. Kiitos kun avauduit mulle takas, ei tunnu yhtään niin pahalta avautua ite kun te aina jaatte kokemuksianne mun kanssa. KIITOS <3 Ihan hirveetä kuulla miten sua on kiusattu ja just se, että miten tossa kohtaa voi ajatella enää mitään hyvä itsestään, jos muut kohtelee sua noin? Ja opettajat, ai että mitä ammattimaisuutta.

    Ihanaa, kun oot noin ihana. Kiitos vielä! <3

    Anonyymi: Kiitos paljon sanoistasi! :) En julkaissut kommenttiasi, koska jätetään ystäviemme henkilökohtaiset asiat pois täältä. :)

    VastaaPoista
  24. Olipa koskettava postaus, erityisen hellyttävä oli tuo jännitys-tunnustus :)

    Olen itse tänä vuonna opetusharjoittelussa ja tämä avasi taas ajatukset siihen suuntaan, miten tärkeää yhden opettajan toiminta voi yksittäiselle oppilaalle olla. Asian ei pitäisi olla mikään uutinen, onhan minuakin kiusattu vuosia.

    Olin aina se luokan pullukka ja muutenkin kehityksessä edellä: kymmenvuotiaana otetussa kuvassa seison kaverini kanssa ja olen reilusti päätä pitempi, painosta puhumattakaan. Ala-asteella meillä oli hyvä luokkahenki eikä minua juurikaan kiusattu, joskus sain kuulla kommentteja tyyliin "painat ainakin x kiloa" ja tietysti siitä, kun tissit olivat ainakin b-kuppia siinä vaiheessa kun muut eivät olleet murrosiästä kuulleetkaan.

    Yläasteella luokkahenki oli puolestaan huono. Olin angstisessa teini-iässä, kaverini ilmoittivat sähköpostitse ettei kiinnosta kiitti enää kun oot niin erilainen kuin me, uusia ei oikein löytynyt, pukeuduin ja käyttäydyin aika provosoivasti mikä sitten ilmeisesti oikeutti sekä fyysiseen että henkiseen kiusaamiseen. Puhumattakaan siitä, että liikunnanope ei uskonut minua vaivaavan minkään liikuntaa häiritsevän, mutta urheilullisten tyttöjen flunssat estivät ehdottomasti osallistumisen liikuntaan. Lisäksi erilaisten testien tulokset vaikuttivat liikkanumeroon, joten kovin korkealle ei ollut mahdollisuuksia.

    Nyt kun pyörin opettajan roolissa koulussa tuntuu hassulta, miten energisiltä ja tyytyväisiltä suurin osa nuorista näyttää. Minulle yläaste oli pimeä tunneli, josta onneksi pääsin ulos. Seiskaluokasta en muista juuri muuta kuin sen, että aina oli paha olo.

    Olen lisäksi kokenut kiusaamista syrjimisen ja juonimisen muodossa myös yliopistossa. Toivoakseni se ei ole liittynyt painoon (vaikka haluaisinkin edelleen olla hoikempi).

    VastaaPoista
  25. Koulukiusaaminen tuntuu koskettavan monia, kuten myös minua. Koko elämäni olen ollut "isoluinen" ja yläaste oli yhtä helvettiä. Joka päivä sain kuunnella ryhmäni poikien kutsuvan mua mm. läskiksi ja lemmuksi. Kyllähän opettajat sen kuuli ja näki (elleivät kuuroja/sokeita olleet), mutta kukaan ei kieltänyt ja päällimmäiseksi on jäänytkin tunne, että opettajat eivät vain välittäneet.

    Ajatus minkä avulla selvisin niistä vuosista oli se, että nämä kiusaajat tulevat löytämään edestään sen minkä taakseen jättävät. "Kostoni" sain yhden ihmisen kohdalla ollessani muutamia vuosia sitten pankissa kesätöissä, kun yksi näistä nimittelijöistä tuli nostamaan tililtään viimeiset eurot rahaa (kun sitä summaa ei enää pankkiautomaatilta saanut) ja hän ei häpeältään pystynyt katsomaan minua silmiin. Silloin tunsin ensimmäistä kertaa olevani hänen "yläpuolellaan".

    VastaaPoista
  26. Erittäin hieno postaus! Täällä mä taas istun kyyneleet silmissä (kuten aina). :D Mutta siis rohkeaa kirjoittaa tästä asiasta tänne, arvostan tosi tosi paljon, koska oikeasti asiasta kärsiviä ja joskus kärsineitä on niin paljon. Itse minäkin kärsin koulukiusaamisesta yläasteella. Ei mua mitenkään todella pahasti ikinä kiusattu, mutta tönittiin, revittiin hiuksista ja no samainen venäläistyttö uhkasi myös galtsussa (:D) tappaa mut jos tulen kouluun kasiluokan alussa, kun koulu oli alkamassa. Ja mä en siis edes tuntenut koko ihmistä eli en ymmärrä mikä laukaisi sen, että oli pakko ihan tuntematonta tyttöä ruveta kiusaamaan. Olin myös tosi herkkä (en toki nykyään ole....), joten itkin aika usein koulussa ties mistä syistä niin siitäkin sain kuulla ihan melkein koko luokan toimesta.

    En koe olevani mitenkään traumatisoitunut tai mitään tollasta eikä mulle tule tuo asia ikinä mieleen, mutta eihän se kivaa todellakaan ollut ja ujouteni pahentui sekä itsetunto tietysti huonontui aika nopeaa vauhtia. Kyllä ymmärsin silloinkin, ettei se ole mun vika, mutta ei tollasta kiusaamista jaksa kauaa katsella itsevarmana että "ei mussa oo vikaa, selviän, vaikka kiusaisitte plaaplaa" tai silleen. Selkeästi selitetty... :DD

    Mulla on myös traumoja kyllä liikkaopettajista! Ei uskoisi että olin surkein koko ryhmästä koko peruskouluaikani. Ysillä sentään tajusin lintsata about kaikki tunnit, mutta sitä aikaisemmin sain kyllä kärsiä ihan tajuttomasti siitä, että olin todella hidas juoksemaan enkä osannut pelata mitään jne. Mun yksi toive on se, että silloinen liikkaopettaja saisi tietää että "se luuseri" treenaa nykyään joka päivä ja on elämänsä kunnossa... Se olisi niin siistiä, vaikkakaan ei ehkä kovin tärkeää yleisesti. :DD

    Tulipas sekavaa tekstiä, mutta joo ehkä selviät!

    VastaaPoista
  27. Kiitos tästä neitokainen!

    Itsekin olen kokenut kiusaamista monessa eri muodossa, niin opettajien, vanhempien kuin luokkakavereiden suunnalta. Vaikka viimeisimmästä helvetistä on nelisen vuotta, ja sitä pahemmasta vieläkin kauemmin, kannan edelleen ongelmia mukanani. Muutamia vuosia en muista kuin hämärästi ja katkonaisesti. Sääli, sillä se oli parasta "teini"aikaa.
    Voisin tosin sanoa että pahimmasta ollaan jo päästy yli. Edelleen silti menneisyys vaikuttaa kaikkeen mitä teen ja ajattelen, niin mun suhteisiin (muihin kuin myös itseeni), itsetuntooni, itseluottamukseeni jne.
    Kun vielä on tällainen pitkävihainen skorppari, niin ei asiat aina ole helppoja. Mutta hei! Musta ei olis tullu näin vahvaa ja tällaista ihmistä ilman kaikkea mitä olen käynyt läpi. Vaikka kuinka kuulostaisi kliseiseltä, se mikä ei tapa, vahvistaa.

    Te molemmat mimmit olette tuonu mulle paljon iloa! Opiskelu ulkomailla vaatii omasta mielestäni vielä asteen verran enemmän sisua, ja on aina niin mukava lukea kunnon kotosuomi blogia. Rock on!

    -Olivia W.

    VastaaPoista
  28. Olipa koskettava postaus =)
    Mun sisko yritti puuttua mun kiusaamiseen, mut se jotenkin käänty niin, et minä olinkin se syypää. Opettaja piti puhuttelun missä olin minä ja muutama niistä kusipäistä. Näiden kusipäiden kuullen sit sanoi, et tee näin ja näin, niin sit sua ei kiusata. Muutu! Kiusaajien käyttäytymistä ei kommentoitu mitenkään. Tää opettaja oli 1-3luokkaan. Kivaa...
    Yläasteella kävi niin, et puolustin mun kaveria kolmelta tyypiltä ja sit ne 3 tyyppiä käänty mua vastaan ja alko kiusaan mua. Taas tuli puhuttelu, jossa kaikki olikin kiusannu toisiaan.
    En sit tiedä mikä siihen kiusaamiseen oikein auttais, jos vastaan sanominen tekee susta kiusaajan ja jos et sano mitään, niin oot helppo uhri.
    Oon kuullu myös sellasesta, että tukioppilaat ovat olleet niitä pahimpia kiusaajia...näin tänään :(

    VastaaPoista
  29. Anonyymi tuos ylhääl kirjoitti: "Muutamia vuosia en muista kuin hämärästi ja katkonaisesti" <---sama tääl

    VastaaPoista
  30. Satuin vahingossa blogiinne ja haluaisin sanoa sen verran, että TODELLA hyvä aihe! Ja varsinkin että uskalsit tuoda noinkin suoraan kokemasi asiat esille.

    Itseäni kiusattiin henkisesti ala ja yläaste, enkä ole sitä tajunnutkaan vasta kuin myöhemmin kunnes pääsin pois kouluista. Syy oli että olen puoliksi ulkomaalainen.
    Tytöt eivät haukkuneet päin naamaa, tiedä sitten mitä seläntakana haukkuivat, mutta pojat...se teksti mitä sieltä tuli monta kertaa viikossa..en ikinä halua että omat lapseni tulevat kokemaan moista. Toinen puoleni ei ole lähelläkään afrikan maita, mutta koska silmät ovat ruskeat ja tukka tummanruskea olin kaikille n**keri tai somali tai joku muu "kenkä plakkia naamaan"sa laittanut..
    Nykyään mietin kyllä samaa kun muutkin tuolla facebookissa, että miten ihmeessä ne VIITSII edes pyytää ystäväkseen?
    En ikinä itkenyt tai näyttänyt kenellekään että kärsin tai koen että minua kiusataan vaikka se sattuikin.
    Ehkä sekin myös oli osa syy miksi tytöt eivät kiusanneet, koska minulla oli merkkivaatteita ja olin paremmin toimeentulevasta perheestä kuin muut.

    Nykyään olen kahden lapsen äiti ja ylpeä hyvännäköinen nuori nainen. Jos ikinä kuulenkin loukkaavan sanan ulkonäöstäni, pystyn sivuuttamaan sen naurulla tai heittämällä jotakin takasin..mutta tälläistä ei ole vielä toistaiseksi tapahtunut sen jälkeen kun täytin 16vuotta. Kiitän myös jumalaa siitä että mieheni on blondi ja olen saanut vaaleatukkaisia lapsia :D vaikkakin jossain vaiheessa heidän taustansa varmasti tulee kouluissa esille. Sitä jäämme odottamaan.

    VastaaPoista
  31. Ala-asteen kuudennella luokalla mun elämä oli oikeesti ihan helvettiä koulukiusaamisen takia, ja valitettavasti sama piikittely jatkuu osittain edelleen (olen siis ysiluokalla nyt).
    Muistan sen päivän niin elävästi kun kuulin ekaa kertaa sen yhden tietyn haukkumasanan yhden mun kiusaajan suusta. Sillon ajattelin että toi on vaan joku tollanen heitto, kohta ne löytää jonkun uuden uhrin ja jättää mut rauhaan.
    Puol vuotta mä sitä jaksoin, ja joka päivä sain sitä samaa paskaa niskaani. Yhdellä välitunilla olin pari vuotta nuoremman pikkuveljeni kanssa pihalla, kun ne tiety kiusaajat tuli siihen ja alkoi haukkua mua taas. Sillon mä ajattelin et ei hitto, mä en kyllä tuu nolatuks mun pikkuveljen edessä. Sillon tajusin senkin että mun on oikeesti pakko kertoa jollekkin, mä en olis yksinkertasesti jaksanu sitä enää.
    Niimpä seuravalla tunnilla kun meillä oli käsitöitä (jossa luojan kiitos oli vaan pelkkiä tyttöjä) mä murruin ihan totaalisesti ja itkin vaan. Ne tytöt ketkä oli mun kanssa siinä samassa käsityöryhmässä, kertoi opettajalle siitä mun kiusaamisesta. Mun vanha käsityöopettaja oli sellanen ihana vanha mummeli (joka valitettavasti nukkui pois tässä kesällä) ja se kuunteli ja lohdutti mua sillon.
    Haukkuminen loppui, mut mitä jäi jäljelle? Sanaton halveksunta. Mulle ei sanottu mitään suoraan, vaan puhuttiin selän takana paskaa, ja oikeestaan mut jätettiin meidän luokan ulkopuolelle. Tai ne kiusaajat jätti.
    Ala-asteella meidän luokalla ei muutenkaan ollu mikään kovin hyvä luokkahenki, luokallamme oli nimittäin neljä poikaa, jotka oli siirretty häirikköluokalta meidän luokkaan. (mikäköhän järki on siirtää neljä häirikköä samalle luokalle... ?) No, enää mun ei tarvi niitä enää kattella, ne on onneks kaikki eri luokilla nykyään.
    En oo vieläkään oikeen päässy yli kiusaamisesta, ja aina jos joku huomauttaa jotain ilkeetä mulle, ni ajattelen että "eikä, ei kai se taas ala, mä en kestä."
    Odotan että saan tän peruskoulun kunnialla läpi ja sitten aijon alottaa puhtaalta pöydältä uudessa koulussa.

    Öhh, päätin sit kirjottaa oikeen roomanin tähän, mut oli vaan niin hyvä postaus, että oli pakko vähä purkaa omiaki fiiliksiä. :)

    ootte ihania! <3

    VastaaPoista
  32. Ala-asteen 6. luokan alussa alkoi kiusaaminen ja se jatkui koko lukuvuoden. Ikävintä koko jutussa oli se, että koko kiusaamisen aloitti kaksi hyvää ystävääni. He olivat päättäneet etten enää kelvannut heidän seuraansa ja käänsivät kylmästi selkänsä minulle. Jostain syystä he halusivat myös koko luokan minun vastaani ja saivat helposti osan väkeä kelkkaansa.

    Kiusaaminen jäi henkiselle tasolle mutta se vuosi oli todella rankka. Onneksi luokaltani löytyi muutama ystävä jotka tukivat minua, siitä olen heille ikuisesti kiitollinen.

    Olin se luokan kiltti ehkä vähän hiljaisempi tyttö joka tuli muiden kanssa hyvin toimeen. Tämä ominaisuus sitten ärsytti tiettyjä ihmisiä. Asiaa ei hirveästi auttanut se, että opettajani piti minua hyvänä oppilaana joten minuthan tietenkin leimattiin opettajan lellikiksi.
    Jäävuoren huippu oli kevään luokkaretki johon rohkeana päätin ottaa osaa. En halunnut kiusaamisen vievän minulta sitä iloa. Ilonhetkiä sainkin onneksi kokea sillä retkellä, ne lämmittävät edelleen sydäntä. Niistä kauniista muistoista huolimatta mieleeni on jäänyt myös seuraava hetki: luokallemme on järjestetty disco ja seisoskelen muutaman ystäväni kanssa kuuntelemassa musiikkia. Näen kiusaajien ilkeät katseet ja kuulen ilkeät kommentit. Suuntaan naisten huoneeseen ja odotan kunnes se tyhjenee jotta pääsen livahtamaan ulos. Kävelen kyyneleet silmissä läheisen järven rannalle ja itken, itken niin kauan, että kyyneleetkään eivät riitä. Tyyni järvi ja kaunis auringonlasku rauhoittavat mieltäni ja päätän, että selviän viimeiset pari viikkoa.
    Hyvä ystäväni huolestui katoamistani (kukaan muu ei sitä huomannut/välittänyt) ja löydettyään minut ulkoa jäi istumaan kanssani. Hänelle sain purettua sydäntäni jälleen kerran, hän oli se tuki jota tarvitsin sinä vaikeana aikana.

    Retken jälkeen sairastuin kuumeeseen, liekö suuren stressin aiheuttama ja olin koko seuraavan viikon poissa. Vanhempani taisivat epäillä, että jotain oli tekeillä ja kysyivät suoraan asiasta. Tuntui kuin suuri kivi olisi vierähtänyt sydämeltäni kerrottuani heille koko tarinan. En kuitenkaan halunnut, että he olisivat yhteydessä kouluun ja he kunnioittivat toivettani vaikka se oli varmasti heille vaikeaa.
    Kevätjuhlapäivänä olin onneni kukkuloilla laulaessani suvivirttä ja saadessani alakoulun päättötodistuksen käteeni, tiesin pääseväni eroon kiusaajistani, osasta ainakin.

    Jännitin koko kesän yläasteen alkamista sillä tiesin, että osa ala-asteen luokkatovereistani tulisi samaan kouluun. Onnekseni vain yksi heistä päätyi samalle luokalle; toinen entisistä ystävistäni.
    Välttelin kyseistä henkilöä koko alkusyksyn kunnes hän itse lähestyi minua eräänä päivänä koulun jälkeen. Hän halusi pyytää anteeksi tapahtunutta ja kertoi lähteneensä mukaan kiusaamiseen painostuksen takia. Hän itse kärsi kiusaamisesta ala-asteen aikana ja toivoi kai huomion siirtyvän pois hänestä.
    Rupesimme juttelemaan enemmän sen lukuvuoden aikana ja loppujen lopuksi annoin hänelle anteeksi. Olemme edelleen ystäviä. Ironista kyllä, minä olin yksi niistä ystävistä ketkä auttoivat häntä selviämään yläasteen kiusaamisesta, hänelle se aika oli todella rankka, rankempi kuin mitä minulla oli sen yhden vuoden aikana.
    Toinen pääkiusaaja ei koskaan pahoitellut asiaa, ei kertaakaan niinä kolmena vuotena jotka vietimme samalla yläasteella, istuimme mm. samoilla musiikin, liikunnan ja käsityöntunneilla. Olen nähnyt häntä muutaman kerran yläasteen jälkeen ja jutellutkin kohteliaasti mutta en ikinä voisi olla hänen kanssaan kavereita. Anteeksi annoin jo kauan sitten mielessäni mutta en unohda koskaan.

    En hirveästi puhu tuosta kiusaamisesta, vain läheiset ystäväni ja poikaystäväni tietävät siitä. Hassua miten se voi ”hävettää” vielä tässä iässä. Sen verran kiusaaminen kolhi, että olen vieläkin vähän epävarma itsestäni enkä luota helposti ihmisiin vaikka olen suhteellisen sosiaalinen. Olen varovaisempi.

    VastaaPoista
  33. mua ei varsinaisesti oo koskaan kiusattu, mutta oon aina puuttunu muiden kiusaamiseen. en vihaa mitään muuta niin paljon, ku sitä, että muita arvostellaan ulkonäön perusteella. vaikka usein saa kuullakkin "sä oot liian naivii, miks oot tommone kiltti" - kommenttia oon mielettömän ylpee itestäni ja siitä, että mä jaksan ja pystyn sanomaan vastaan ku jotain toisia panetellaan selän takana yms. tottakai on itekin joskus sortunut puhumaan pahaa muista, mutta myöhemmin siitä tulee aina paska olo :I

    mutta rohkea teksti ja onneks sulla kävi noin hyvin, että löysit sitte itelles tukijoukot. :) tsemppiä elämässä, oot upee!

    VastaaPoista
  34. Voi peppi, kylläpäs tuli paha mieli sun puolesta. :( Mutta et ole ainoa..Aikanaan masennuin kun elämässä tuli aina vaan lisää vastoinkäymisiä. Ajattelin et onni ei ole mua varten. Sitten huomasinkin jossain vaiheessa että vastoinkäymiset ihan oikeasti vahvistaa! Kun saa käsiteltyä ne asiat, tajuaa muiden virheet ja oppii hyväksymään menneisyytensä voi olla onnellisempi kuin koskaan :)

    VastaaPoista
  35. Kiusattu on sen verran paljon, että nyt alkais hiljalleen olla kyllä se kiintiö jo täynnä. Ylipaino, huono iho ja suht hyvä koulumenestys takasivat sen, että paskaa satoi niskaan ja oikein kunnolla.

    Kuten täällä monet muutkin on jo maininneet, niin yläaste taisi olla sitä pahinta aikaa, vaikkakin ala-asteella se jo alkoi ja lukiossakin siihen ihan kiitettävästi törmäsi. Muhun ei fyysistä kiusaamista ole koskaan kohdistunut, mutta henkistä kyllä. Ja ehkä kaikkein pahinta koko jutussa oli se, että ns. parhaat ystävät eivät koskaan sanoneet asiaan mitään. Eivät lohduttaneet, eivät puolustaneet, eivät yhtään mitään. Kotona en edes vaivautunut asiasta puhumaan. En nähnyt mitään syytä, minkä perusteella vanhemmat olisivat asiaan voineet auttaa.

    Se on kyllä käsittämätöntä, kuinka ilkeitä ihmiset osaa toisilleen olla. Tytöt on julmimpia, mutta poikien sanat ne (murrosiässä ainakin) kuitenkin sattuu eniten.

    Mutta jos ei muuta, niin on ne ajat kasvattaneet ainakin (niin henkisesti kuin fyysisestikin :D ). Ei kai siinä muu auta, kuin porskuttaa vaan eteenpäin. Ja haistattaa pitkät kiusaajille!

    VastaaPoista
  36. Iso sydän ala-asteen paksuliaanilta (kuka edes keksii tollasen haukkumasanan??) joka ei mm. halunnut käyttää hienoja uusia aerobic -tossuja ensimmäisen päivän jälkeen, koska joku ylempiluokkalainen kiusasi ja haukkui.

    Joo ja vielä isompi sydän yläasteen paksulta tytöltä, joka rakasti hienoja pinkkejä aurinkolasejaan, kunnes kuuli jonkun sanoneen: "Katsokaa jumbon laseja", eikä syönyt kahteen kuukauteen lämmintä ruokaa ja laihtui melkein osastolle asti.

    Opettajat ovat olleet suhteellisen inhimillisiä, joskin oman yläasteen liikunnanopettaja ja sen ammattitaito on edelleen aika suuri kysymysmerkki..

    VastaaPoista
  37. Ala-asteella kyllä kiusattiin. Yleensä justiin nälvimistä vaatteiden ja ruumiinrakenteen vuoksi, paljon puhuttiin selän takana. Välillä rupesivat myös tönimään, tökkimään ja lyömään. Kuudennella olin jo aivan hajoamispisteessä ja kadun vieläkin sitä, että musta tuli sellainen hirveä ämmä kuin silloin olin. Puhuin muista pahaa ja kävin välillä käsiksi ihmisiin. Päädyimme onneksi muuttamaan tänne maalle ennen 7. luokan alkua, mikä auttoi kyllä toipumista jonkin verran. Kun koulu taas syksyllä alkoi, sain kaksi ystävää. Kahden kuukauden päästä he kuitenkin "jättivät" minut töykeästi mesessä. Ihmettelin pitkään, minkä vuoksi he eivät enää halunneet olla kanssani. Kun tunsin nuo kaksi tyttöä, uskaltauduin ulos kuorestani, mutta sitten kun minulla ei enää ollut mitään "omaa porukkaa" koulussa, tunsin itseni jälleen turvattomaksi. Tilannetta ei ollenkaan helpottanut se, että eräs poika oli ottanut minut silmätikukseen. Pelkäsin jokaista tuntia, jolla hän istuisi vieressäni. Biologian ja fysiikan tunnit olivat minulle yhtä helvettiä. Opettajat eivät saaneet tätä poikaa kuriin eivätkä aina edes huomanneet, kun hän puhui minulle kaikenlaista sopimatonta ja hiplaili reisiäni pulpetin alla.
    Kun pääsin kahdeksannelle, kaikki alkoi kuitenkin helpottua. Rupesin harrastamaan kuvataidekoulua, josta sitten tulikin henkireikäni. Opettajani on yksi parhaimpia ystäviäni. Minua ahdistellut poika oli viisastunut sen verran, ettei enää häirinnyt minua. Ja eräänä aamuna tunsin itseni niin onnelliseksi, että rupesin hiukan avautumaan niille luokkakavereilleni, joihin todella luotin. Sinä aamuna ystävystyin taas.

    En tiedä, toivunko kiusaamisesta ikinä täysin.
    Se on jättänyt jälkensä minuun ja näkyy suorastaan vakavana epäsosiaalisuutena ja vainoharhaisuutena. Olen kuitenkin päivä päivältä eheämpi ja tunnen itseni aika hyväksi ja melko rakastettavaksi.

    Timantit syntyvät paineessa, vai kuinka? :)

    VastaaPoista
  38. Melkein tuli kyynel silmäkulmaan kun luin tätä. Oot tosi rohkee kun kerrot tarinan ja siksi just rakastankin sua niin paljon. Harva kykenisi avaamaan niitä haavoja, mutta onneksi olet nykyisin niin paljon vahvempi ja niiden kiusaajien yläpuolella. Ja kiitos kuuluu myös sulle, koska olisin tuskin selvinnyt omasta kiusaamisestani ilman mua. Että onneksi mulla on sut. Lavjuu <3

    T. Parasystävä

    VastaaPoista
  39. Siis jopa selvinnyt omasta kiusaamisestani ilman SUA ;)

    Terveisin kielenhuollon tuleva ammattilainen?

    VastaaPoista
  40. Mua kiusattiin yläasteella hyvin simppelisti jättämällä porukan ulkopuolelle. Osa näennäisesti kaveeras mun kanssa, mutta todellisuudessa hekin jättäytyivät pahimpien kiusaajien taakse. Yhdelle opettajalle kerran puhuin asiasta ja yks tyttö sen sitten sattui kuulemaan ja nauroivat sitä pitkään. Opettajakaan ei reagoinut siihen mitenkään. Sen jälkeen en ole mihinkään kouluun "päässyt sisään", en vain ole osannut. Olis ollu joskus ihan kiva, että opiskeluaikoina olis ollu joku, jonka kanssa ois varmasti voinut kaveerata, luottaa matkoilla varmaan kämppikseen tai että joku ylipäänsä raahais kouluun, kun itseä ei jaksanut innostaa mennä sinne yksinäisyyteen. Siks kai se valmistuminenkin viivästyi kolme vuotta, kun ei jaksanut mennä tekemään ryhmätöitä yksin. Siihen päälle vielä masennus ja sairaalahoitoa sen takia.

    Mutta huomattavasti vahvempi olen nyt. En vain edelleenkään osaa mennä porukkaan mukaan ja olen ihan hämmentynyt, jos minut semmoiseen otetaan! En kuitenkaan ole mikään epäsosiaalinen ja hiljainen nurkassaistuja. En vain osaa luottaa ryhmähenkeen.

    VastaaPoista
  41. Huoh, itsekin voin vaan miettiä, että mikä noita liikkamaikkoja oikein vaivaa. Oma maikkani yläasteella (oppilaiden kesken Barbi, joten sekin varmaan kertoo, millaisesta ihmisestä oli kyse) oli kyllä jotain niin sainonkuivailemattoman hirveää, että huhhuh. Hänen tapoihinsa kuului mm. valita luokan joukosta muutama urheilullinen suosikki ja kehua heitä maasta taivaaseen. Itse olin yläasteaikoina "ernu", enkä muutenkaan mitenkään mainittavan hyvä liikunnassa, joten varmaan sanomattakin selvää että sain (monen muun tytön kanssa- niin samalta kuin rinnakkaisluokilta) osaksi lähinnä pelkkää väheksyntää. En oikeasti muista kertaakaan, jolloin olisin kuullut hänen kehuvan itseäni (ja olin tosiaan jokaisella tunnilla ja tein hommat). Jostain syystä tunnuin aina olevan "ei näin" -esimerkki ja yhden ystäväni hän haukkui tämän luokkalaisille, kun ystävä oli vaihtamassa vaatteita. Ah mikä ihminen! Viime viikolla olin sitten amiksen liikkatunnilla eräässä urheilupuistossa, jossa yläasteilaisia ja lukiolaisia ja hyvä ettei tullut kyyneleet silmiin, kun tuli niin elävästi mieleen yläasteen liikuntatunnit. En menisi takaisin, vaikka mikä olisi.

    Ai niin ja pakko sanoa, että Kaytanhousuja-niminen yhtye kuivailee (=yleistää) liikunnanopettajia aika hyvin ;) :

    "Mietin joskus miksi Jyväskylänyliopiston
    Taloustieteelliseentiedekuntaan päästäkseen
    Pitää läpäistä psykologiset
    Soveltuvuuskokeet

    Mutta toisaalta
    Jyväskylän yliopiston liikuntatieteelliseen tiedekuntaan päästäkseen
    Tulee olla vain hyvä liikunnassa, joten sekopäätkin pääsevät sisälle"

    ps. Ja miten voi olla amiksessakin yhtenä osastoni opettajana on kiusaaja? Tätä asiaa tosin on viety eteenpäin koulutusjohtajalle yms. Tuskin maltan odottaa, kun ensi jaksossa päästään mahdollisesti työskentelemään ko maikan kanssa -.-

    VastaaPoista
  42. Ihana postaus!<3 Tai no, kamala sinänsä, että olet joutunut kokeen tuollaista! Mutta ihanaa että susta on tullut noin kaunis ja positiivinen! <3

    VastaaPoista
  43. Mä jouduin myös opettajan kiusaamaksi, ala-asteen ekalla. Olin ujo lapsi ja opettaja valitsi mut heti silmätikukseen. Olin ainoa joka osasi lukea ja kirjoittaa ja jouduin siitä "rangaistukseks" pimeän luokkahuoneeseen yksin kun muut opetteli lukemaan.

    Talvella kerran talvihaalarin vetskari jäi jumiin, siitäkös opettaja suuttui ja huusi naama punaisena, lopulta jouduin jäämään ulkopuolelle tunnin ajaksi. Tätä samaa toistui usein, ilman syytä huutamista ja pilkkaamista siis. Lisäksi vanhempainillassa opettaja oli sanonut että Nora on tyhmä ja hänestä ei koskaan tule mitään(!).

    Kyseinen hullu jäi hermolomalle heti ekan kouluvuoteni jälkeen, ja sitten pääsn elämään rauhallista ja normaalia ala-asteelaisen elämää :). Ihme kyllä voitin ujouteni enkä traumatisoitunut. Ihmetyttää vaan että mitä sen open mielessä on liikkunut kun raivoaa ilman syytä seitsemänvuotiaalle ujolle lapselle..

    Tsemppiä kaikille kiusaamisesta kärsiille/kärsineille, älkää antako niiden lannistaa!
    t:nora

    VastaaPoista
  44. Tällaisten postausten ja kaikkien näidenkin kommenttien takia, joita olen liikuttuneena lukenut, tämä blogi on _niin_ tärkeä olla olemassa. Tuntuu pahalta ajatella, miten näin monia ihania ja mahtavia ihmisiä on kiusattu ja että kukaan heistä on ikinä uskonut sen olevan omaa syytä. Hiljaiseksi vetää.

    Mua ei ole ikinä kiusattu ja yrittäneillekin osasin iskeä aina samalla mitalla takaisin, mutta ilman hyviä ystäviä en olisi ikinä osannut olla niin vahva.

    Omistan muuten tuon saman Pikku Myy -riipuksen, se killuu nytkin kaulassa. :)

    VastaaPoista
  45. Kyyneleet silmissä luen muiden kommentteja, kiitos ihanat ihmiset kun jaksoitte jakaa muistojanne!

    Omatkin muistot ovat pinnassa, en jaksa pidempää stooria kurjoittaa mutta nyt yliopiston just aloittaneena mietin löydänkö täältä ketään ihmistä joka tahtoisi olla mun kaveri "in sickness and in health", jotenkin se on aina minä joka oon ylimääräinen pyörä kaikissa jutuissa. Ei mua ole vuosiin kiusattu (yläasteen seiskan jälkeen keskityin vaan puolustamaan muita raivokkaasti), mutta mussa on joku joka estää luottamasta ihmisiin liikaa.

    Pliis nuoremmat ihmiset, puhukaa asioista! Ja kiitos vielä kerran kaikki kommentoineet ja Peppi, kyllä me ollaan ne jotka nauraa viimeisenä :)

    VastaaPoista
  46. Liusattu on ja kovin, itsekään en koskaan siitä silloin uskaltanut puhua... mutta ihanuuteni takana piilenee vahva ja valloittava äitini <3 Kiitos hänelle.

    VastaaPoista
  47. Rohkea postaus ja tuli kreivin aikaan. Tämä postaus sai minut vakuuttumaan siitä, että aion kertoa kiusatun tarinani myös julkisesti myöhemmin, painettuna sanana ja omalla naamallani.

    Kiusaaminen tuntuu olevan edelleen kuvottavan yleistä. Itselläni on historiassa kiusaamista opettajan taholta ja yläasteella oppilaiden. Sain kuulla aikuiselta kuinka minusta "ei koskaan tule mitään" ja samanikäisiltä pojilta kuinka saisin "kuolla pois silmistä". En ole tuppisuu vaan hain apua, kaikkialta mahdollisista paikoista. Asenteeni on aina ollut "potkaise kerran niin nousen ylös kaks kertaa" enkä käsitä mistä tuo sisu on tullut.

    Ulkonäköasioissa kiusaaminen on hirveintä mitä tyttölapsille voi tehdä. Siksi toivonkin HARTAASTI että jokainen kiusaamisen uhri kykenee jokin päivä katsomaan peiliin ja hymyilemään itselleen "olet ihana".

    Koska me ollaan. Pyöreinä, laihoina, pitkinä, lyhyinä, hörökorvina, silmälasipäisinä, kikkaratukkaisina, hassua murretta puhuvina, erikoisesti pukeutuvina ihanina olentoina, joilla on niin paljon annettavaa!

    VastaaPoista
  48. Peppi, ihanaa kun jaoit kanssamme tämän sinun ikävän kokemuksen. Jos se kannustais niitä joita kiusataan, niin nuoria kouluissa kuin aikuisiakin työpaikoilla puhumaan asiasta ja just auttamaan itseään siinä tilanteessa jollain tavalla..

    Mä itse en ikinä ole tajunnut kiusaajia, mutta uskon että heillä itsellään on jotain pielessä on se sitten itsetunto tms, niin kuitenkin se siellä on syynä miksi he kiusaavat. Heidän pitäisi vaan tajuta, että se ei ole oikea tapa kohottaa sitä omaa itsetuntoa..

    Vaikka tuo kokemus on ollut sulle ikävä ja haavat jättävä, niin varmasti se on vaikuttanut sun kasvuun ihmisenä? Vai olenko väärässä?..

    Sä oot hieno ja ihana ihminen! :)

    VastaaPoista
  49. Itku tuli kun luin tuota tekstiä. Mieleen palautui kovin vahvasti oma eskari ja peruskouluaikani. Aina sai kuulla olevansa läski ällötys jota ei haluttu mukaan leikkeihin eikä pyydetty koulunjäljeen kaupungille notkumaan yms. Jos luuli jonkun olevan kaveri, niin toiset sai aina käännytettyä sen ihmisen pois luontani. Kellekkään en uskaltanut tietenkään asiasta puhua, sillä oli kokemusta, että kiusaaminen vaan yltyisi. Onneksi 4-luokalla sain pelastuksen, yhden parhaista ystävistäni ikinä (tosin enää ei olla enää missään tekemisissä) Lopulta yläkoulu loppui ja samalla loppui kiusaaminenkin. Päätin mennä amikseen lähipaikkakunnalle, sama jatkui. Ainainen nälvintä, tuntui pahalle mennä kouluun joka aamu. Ensimmäisenä vuonna olin monia viikkoja poissa vaan pahan olon vuoksi. Lopulta sain asiasta sanotuksi toisen tytön kanssa, ensin meitä ei uskottu, Eihän amiksessa enää harrastettaisi moisia alakouluun kuuluvia juttuja, no meillä olikin toisin. Nyt toisena vuonna meno on rauhoittunut ja tulen jollaintavalla toimeen nälvijä-luokkalaisteni kanssa. Silti pelkään kokoajan, että menetän kaikki läheiset ystävät läheltäni. Pitäisi vaan alkaa luottamaan, että niin tuskin käy enää.

    VastaaPoista
  50. En ole ikinä tajunnut sitä, miksi hyvin koulussa pärjääviä kiusataan. Siis wtf???? Kyllä on maailma vinksallaan jos kokonainen luokka on sitä mieltä, että on hienompaa olla rupusakkia ja mennä kutosen keskiarvolla suoraan peruskoulusta kortistoon kuin vähän yrittää.

    Itse kävin onneksi koko ala-asteen sellaisessa luokassa, jossa suosituimpia olivat ne, jotka vetelivät kokeista ysejä ja kymppejä. Yläasteella ja lukiossa jouduin eri luokalle, ja roolit pyörähtivät ympäri - "hikarit" kärsivät. Valitettavasti olin ala-asteella keskiverto-oppilas ja yläasteella ja lukiossa tosi hyvä...

    Ei mua silti koskaan ole varsinaisesti kiusattu, pientä nälvimistä ja tietyn porukan ulkopuolelle jättöä ehkä vain.

    Harmillisinta on se, että kiusaajat eivät maailmasta mihinkään häviä, vaan työelämässä eletään paljolti samojen ongelmien kanssa.

    VastaaPoista
  51. Puh, ihan vihaksi pistää tää kommenttien määrä.. Siis siinä mielessä, että miksi näin monen on täytynyt joutua kokemaan tuota turhaa tuskaa nimeltä koulukiusaus.

    Mulla alkoi kiusaaminen jo ensimmäiseltä luokalta. Mun entinen paras ystävä löysi uuden ystävän ja he yhdessä kävivät mua vastaan. Jätettiin porukasta ja haukuttiin, ja tuota kesti koko ala-asteen. Taaksensa tämä entinen ystävä sai muita luokkalaisia ja helvetilliset koulupäivät olivat taattuja.

    Yläasteella pääsin onneksi eri luokalle, mutta en siltikään välttynyt kiusaamiselta. Yhden pahimmista tapauksista muistan vieläkin, eräs tyttö esitti ystävääni, luki päiväkirjani ja kertoi siitä kiusaajilleni. Oli kiva lukea koulun lehden viestiosastolta omasta päiväkirjasta tekstin pätkiä, joita nämä kiusaajat minulle lähettivät. Tuossa meni viimeistään perusluottamus muihin ihmisiin (ainakin osittain). Onneksi sain samalla uusia ystäviä, joten tilanne ei omalla kohdallani ollut täysin toivoton.

    Lukiossa kiusaaminen loppui, mutta en ole pystynyt yläasteen jälkeen suhtautumaan kiusaajiini neutraalisti, he ovat tuhonneet osan itsetunnostani ja luottamisen kyvystäni.

    Kuitenkin pahin virheeni oli se, etten kertonut kenellekään. Painoin kipeät asiat syvälle sisimpääni ja esitin iloista ja hyväntuulista. Monta vuotta tuo toimikin, mutta sitten tuli viime syksy..

    Muista asioista johtuen stressitasoni nousi äkisti ja kun siihen päälle tuli vielä uudessa koulussa aloittaminen, niin sairastuin lievään masennukseen ja ahdistushäiriöön. Onneksi keväällä tajusin hakeutua terapiaan, nyt syön mielialalääkkeitä ja saan keskusteluapua ongelmiini. On hienoa huomata, kuinka noiden asioiden kohtaaminen vihdoin ja viimein auttaa. Tietysti se sattuu ja itkettä, mutta noista asioista ei pääse yli ellei niitä käsittele.

    Tuli ehkä hieman pitkä tarina, mutta toivon, että tämä auttaa jota kuta. Älkää vaijetko niin kuin minä, se tekee huonoa vain itselle. Vanhempanikin ovat järkyttyneitä, koska en kertonut heille..

    VastaaPoista
  52. Koskettaa aika monia.
    Mulle opettaja sanoi koulussa että musta tulee huora.... matikan opettaja. Olin ehkä hieman eläväinen enkä ehkä jaksanut keskittyä tunneilla. Erään tunnin jälkeen opettaja otti ryhmän oppilaita puhutteluun ja sanoi että pahin oppilas on viimeinen ja se viimeinen olin minä. Kuulemma joku sen entinen oppilas käyttäytyi aivan samalla tavalla kuin minä ja nykyään myy itseään kadulla.
    Tämä oli seiskaluokalla. Siitä sitten toki rauhoitun ja paransin numeroita.

    Kerran sain tyttöjoukolta turpaan diskossa, kun olin kuulemma haukkunut heidän kaveriaan, enkä ollut. Silmä mustana kotiin ja oli isä tyytyväinen... En voi edelleenkään sietää kyseisiä henkilöitä.

    Kummityttöäni kiusataan koulussa, kun hän on niin pienikokoinen. Liikunnantunneille oli naurettu sen lyhyille suksille. Oli sanonut kotona, että näyttää vielä niille ja hiihtää niin kovaa, että latu sulaa :)
    Se on sanonut että haluaa yhtä vahvaksi kuin minä.... Reipas neiti kaikesta huolimatta :)

    VastaaPoista
  53. Vau, hieno postaus ja paljon pisteitä siitä! :) Varmasti autat tolla monta lukijaa, jotka on käyny läpi saman vaiheen tai on juuri sellaisessa.

    VastaaPoista
  54. Ja kommentoin jo aiemmin tuossa, mutta ihan pakko vielä lisätä, että tosi tosi kaunis toi sun mustavalkoinen koulukuva! Oispa omani samaa luokkaa, niin ei tarvitsisi hävetä mummolan vitriiniä, jonne ei millään päivity uudempaa kuvaa...

    VastaaPoista
  55. Tosi hyvä postaus! Ite oon vasta nyt alkanut miettimään noita ala-aste vuosia ja sitä kuinka koin koulu kiusaamista 1-5 luokalla kun eräs poika haukkui mua, kuudennella asia helpottui ja ylä asteella oltiinkin ihan kavereita, kun menin ylä asteelle kiusaus vaan jatkui mutta silloin eri poikien myötä tämän sai loppumaan kun yhden matikan tunnin olin salaa itkenyt huppu päässä jonka jälkeen kerroin opettajalle, no kyllähän niitä naljailuja aina kuuli mutta en jaksanut välittää ja oikeastaan näistä neljästä pojasta, kolmesta jäi mulle mukava kuva mutta tän yhden pojan nimen kuuleminenkin saa mut näkemään punaista..

    Joo ja sitten oli tää liikunnan opettaja joka jakeli numeroita koon mukaan, kaverilla oli aina 8 tokarissa vaikka ihan samat tulokset kun mulla ja meitsillä komeili koko 3-vuotta 7 tokarissa ja tosissaan kaveri kokoa 36 ja meitsi 42 ei voi muutakun nauraa sille maikalle..

    Valitettavasti nää asiat on noussut mulle vasta nyt pintaan, oon kokenut niin paljon vielä pahempaa että ehkä toi koulukiusaaminen on jäänyt niitten muitten asioitten varjoon ja on ollut siellä vaan jonkinlaisena pahan olon lisääjänä ;/

    VastaaPoista
  56. Peppi, mä katson sua ylöspäin. Oot selvinnyt todella hyvin kiusaamisesta ja susta on tullut aivan upea ihminen, ja oot sitä kyllä ollut varmasti aina <3 Täällä kans yks jota koulussa tytöt kiusasi, johtui siitä että mun äiti laittoi mun tukan aina nätisti kouluun (äiti on kampaaja) ja siitä se huorittelu (ala-asteella, voitteko kuvitella!) lähti. Yläasteella olin jo tarpeeksi vahva ja siellä mua ei enää kiusattu.

    Hienoa että jaksat ja voit kirjoittaa asiasta! Lapset osaa olla julmia, se on tosiasia :/ Hyvää yötä! :)

    VastaaPoista
  57. Kovasti voimia ja jaksamista toivoisin kaikille kohtalotovereille! Itselleni on myös jäänyt jonkinasteiset pysyvät jäljet kiusaamisesta, ja kuten monen muunkin niin myös minun on vaikea uskoa jos ns. pääsen joukkoon mukaan vaikka olenkin jo aikuinen.. Olin myös pyöreä, ujo ja arkakin, ja ahdistukseni meni lopulta niin pahaksi että suunnittelin 12-vuotiaana itsemurhaa. Minulla oli pieni koira, joka oli kaikki kaikessa, tuki ja turva. En osannut hakea apua, eikä sitä tarjottu. Minut vain otettiin puhutteluun lintsaamisen vuoksi vaikka opettaja kiusaamisesta ainakin jonkin verran tiesi - eikä pahaa oloani voinut olla huomaamatta. Kiusaaminen laimeni ja aikaa myöten loppui, ja olin ns. asiallisissa väleissä kiusaajien kanssa kuten edelleenkin olisin jos heitä tapaisin, mutta onneksi en ole tavannut. En halunnut näyttää, kuinka pahasti minuun oli sattunut. Nykyisin minulla on hyviä ystäviä, joihin luotan, mutta myös pieni tytär, ja ajatuskin hänen joutumisestaan kiusattavaksi kylmää.

    Kaikkea hyvää sinulle Peppi!

    t. Smilla

    VastaaPoista
  58. Kiitos tästä. Jos olisin ala/yläasteella saanut lukea että joku on oikeesti selvinnyt voittajana kiusaamisesta olisin varmaan päässyt niskan päälle paljon aikaisemmin.

    Koko peruskoulun loppupuoli on muistissa melkoista usvaa kuten monella muullakin näyttää olevan. Kai sitä tuuppaa sen ahdistuksen ja pahan olon mahdollisimman piiloon muistin syövereihin.

    Sen hetken kyllä muistan kun päätin että nyt loppuu. Tuntui että sillä samalla sekunnilla maailma muuttui hieman valoisammaksi..

    Näin jälkikäteen ajatellen olen oikeastaan tyytyväinen lopputulokseen. Ilman kiusaamista olisin varmaan samanlainen kuin kiusaajani..

    VastaaPoista
  59. Kiuaaminen on kyllä aivan kauhea asia ja jättää pitkäksi aikaa arvet, ellei sitten koko loppuelämäksi. Itseäni kiusattiin koko ala- ja yläaste. Kiusaaminen oli porukasta ulosjättämistä ja ilkeitä heittoja hieman pyöreämmästä ulkomuodosta. Mietin monta kertaa koulun vaihtamista, mutta vanhempani eivät antaneet sitä tehdä. Taannuin iloisesta lapsesta ujoksi ja koulukaan ei sitten loppujen lopuksi jaksanut kiinnostaa. En käytännössä puhunut kenellekään koko ala- ja yläasteen aikana. Lukion suoritin lukematta lintsaamalla. Onneksi ryhdistäydyin yliopiston pääsykokeissa ja pääsin sinne tiedekuntaan, minne halusin. Mutta kiusaamisesta jäi arvet, joita vieläkin siloitellaan. Koko itsetuntoni oli viety ja olenkin koko nuoruuteni kärsinyt syömishäiriöistä ja masennuksesta, käynyt terapiassa pitkään ja syönyt masennuslääkkeitä. Onneksi vihdoin muuttaessani nykyiseen kotikaupunkiini ja tavatessani aivan loistavia ystäviä olen pikkuhiljaa ruvennut hyväksymään itseni hyvänä ja kauniina tyyppinä. Vuosi ulkomailla pakotti ajattelemaan itseäni ja omaa elämääni ja tavallaan löysin sillä matkalla oman uskontoni, onnellisuuden. Siispäs kaikki ihanaiset, etsikää jokaisesta päivästä jotain hyvää ja nauttikaa elämästänne, se on vain hetken tässä!

    Ja Mimmi ja Peppi. Fight the Power!!!! :D

    VastaaPoista
  60. Onpa tietenkin kiusattu ala-asteella. Tilanne oli niin nurinkurinen, että mun nimittelijät oli toisaalta mun "kavereita", joiden kanssa hengailin samassa porukassa. Kaipasin niin paljon hyväksyntää ja joukkoon kuulumista, että päätin kestää sen läskittelyn ja naljailun ja yritin näyttää siltä niin ku se ei tuntuis missään. Ala-asteen loppuaika oli mulle tosi vaikeaa aikaa, koska olin toisaalta tosi hyvä koulussa, mutta toisaalta voin tosi huonosti ja rikoin kaikkia mahdollisia sääntöjä ja rajoja niin koulussa kuin kotonakin. Yläasteella mun kaveripiiri vaihtui ja mua ei kiusattu, mutta ala-asteen kokemuksien jäljet näkyi esimerkiksi niin, että sekoilin tosi paljon edelleen ja tein sillä itelleni hallaa.

    Yläasteella olin lähes normaalipainoinen, mutta ysillä aloin lihoa yhtäkkiä tosi paljon, ja masennuin tietty siitä ja söin lisää. Lihomista jatkui koko lukioajan. Lukion jälkeen selvisi, että mulla on hormonaalinen sairaus, jonka vuoksi lihon erityisen helposti - vaikka tietty ruokavaliolla on ollutki isoin rooli. Harmi, että sitä ei saatu selville aiemmin, koska tosissaan kärsin silloisesta lihomisesta, vaikka kukaan ei enää kiusannutkaan. Kyllähän ihmisten reaktiot silti huomas, ja joku saattoi sanoa suoraankin, että "ootpa lihonu".

    Sain karistettua pahimmasta tilanteesta 25 kg, mutta realiteetti on, että niistä 10-15 on tehny comebackin. Täytyy ihan tosissaan tsempata, etten oo kohta taas lähtöruudussa. Nykyään mulla menee mukavasti koulu- ja työjutuissa, ja oon löytäny matkalta monia rakkaita kavereita. Ne ala-asteen kiusaajat on enimmäkseen työttömiä hamppeja, mutta se ei pelasta kaikkea. Mun itsetunnossa on vielä paljon paikkailtavaa tän kaiken jäljiltä. Kiitos taas loistokirjotuksesta ja loistoblogista! <3

    VastaaPoista
  61. Voi että, rohkeaa tekstiä, liikutuin. Hienoa, että asiasta kirjoitetaan, itse en osaa. Itellä siis on enemmän tai vähemmän kokemusta kiusaamisesta, ja siis kans useamman vuoden ajalta. Vieläkin olen ihmisten suhteen epäluuloinen, pelkään, että kiusaavat mua lopulta, käyttävät sanomaani mua vastaan tms, mitä peruskoulussa tapahtui. Ei oo niin helppoa jättää noita asioita taakse, kun ne koko kasvuajan on olleet läsnä. Ikävää, että jotkut, joita ei oo koskaan kiusattu, vähättelevät kokemuksiani ja sanovat "unohtaisit jo ne asiat". Asiat oon unohtanut, mutta käyttäyminen ja pelko on jossain syvemmällä :(

    VastaaPoista
  62. Rohkeaa ja upeaa Peppi. <3

    VastaaPoista
  63. Joo on kiusattu, ala-asteella,sekä ammattikorkeakoulussa, jossa kiusaajat olivat tuutoreita,olin mielipiteilläni ilmeisesti loukannut yhtä heistä,joten kaikki yhden puolesta... Alusta asti olin ulkopuolinen,lähdin jopa risteilylle,mutta sielläkin sain olla yksin, ja porukka kaikkos ympäriltä, menin mihin vaan... :( Saati sitten ne muut tekun riennot, joissa olisin halunnut olla, mutta en yksin. Se oli elämäni pahinta aikaa, ja satuttaa vieläkin.

    VastaaPoista
  64. Aihe: Miksen uskaltanut kertoa koulukiusaamisesta?

    Muakin kiusattiin koulussa. Eniten 2-4. luokilla, sen jälkeen musta oli tullut jo niin "vahva" ulospäin ainakin näytettynä, etten enää ollut pompoteltavissa ja nimiteltävissä ja syrjittävissä miten vain.

    Mun koulukiusaushistoriaa: Ekaluokka meni hyvin, ekaluokkalaisiin suhtauduttiin reilusti ja mukavasti, meillä oli pienehkö kyläkoulu ja kutosluokkalaistenkin kanssa tultiin toimeen hyvin. Kaikki muuttui kakkosluokalla, kun paras "kaverini" ystävystyi vuotta meitä vanhemman serkkunsa kanssa, ja he päättivät, että minua pitää alkaa syrjimään. En muista kakkosluokasta kai siksi juuri mitään, koska psykologiset torjuntakeinot ovat edelleen (22-vuotiaana) käytössä.. Muistan, että minulle tirskuttiin selän takana ja päin naamaakin, syrjittiin, juostiin pois kun yritin välitunnilla olla ko. tyttöjen kanssa (asiaa ei helpottanut se, ettei mulla ollut muita tyttöluokkakavereita kuin serkkunsa kanssa ystävystynyt tyttö). Mähän olin tietenkin vähän pullukkana hitaampi juoksemaan ja siitäkös riemu repesi.. :/

    Kolmannella ja neljännellä mua jo pidettiin ihan suoraan ällöttävänä ja muutkin kiusasivat syrjimällä, tosin lähinnä tytöt. Siksipä kai pelasinkin kaikki välitunnit poikien kanssa jääkiekkoa.. Kerran kaikki (niin tytöt kuin pojat) naureskelivat koko päivän ja mietin tuskaisesti, mitä teen väärin, ja koulupäivän melkein loputtua vuotta vanhempi tyttö tirskahti: "Sulla on vetskari auki". Kiitos, kun kerroitte!!
    (Romaani jatkuu)

    VastaaPoista
  65. Kaikesta huolimatta voin ajatella noita KOULUkiusausmuistoja paljon kevyemmin mielin ja neutraalimmin kuin paljon tuskallisempia muistoja siitä, miten minua kiusattiin kotona.

    Isosiskoni, minua 6 vuotta vanhempi, on aina jotenkin inhonnut minua (ikävä kyllä emme edelleenkään tule toimeen kovin hyvin), ja hän sai myös muut sisarukseni inhoamaan minua. Siskoni ei esim. suostunut ruokapöydässä istumaan vieressäni, ym. Tunsin itseni todella hyljeksityksi ja syrjityksi perheessäni, ja häpesin itseäni, rumuuttani, lihavuuttani ja ällöttävyyttäni.

    Pahinta oli, että ihailin siskoani ja samalla vihasin kauhean kohtelun takia. Hän haukkui minua armotta, ja samoin tekivät muut sisarukseni. Sain esim. 8-vuotiaana kuulla naapurinpojan kuullen (johon olin tietenkin salaa ihastunut), että minun pitäisi ostaa alushousuikseni äitiyshousut. Kaikki nauroivat ja nöyryytys oli valtava. Kaiken lisäksi en ollut todellakaan ylipainoinen!

    Minua vanhempi veljeni myös kerran koulussa, kun piti kuvailla koulukavereita positiivisesti luokassa kiertävässä lapussa, kuvaili minua: "syö kuin lintu - 3 kertaa oman painonsa verran". Olin raivoissani ja samalla häpeissäni.. nykyään häpeän enemmän hänen puolestaan.

    Myöhemmin mm. veljeni minun ja hänen ollessa murrosiässä kertoi minun ja hänen kavereidensa läsnä ollessa minulla olevan sillä hetkellä kuukautiset.. Niin nöyryyttävää teini-ikäiselle tytölle! Lisäksi hän jopa huuteli ja naureskeli minulle koulussakin.. Voitte uskoa, että kiusaamiseni sai lisäpontta koulussa, kun "kovis" veljeni kiusasi minua, niin kaveritkin uskalsivat.. Minä olin toki se koulun välkky ja vielä pyöreä, joten olin helppo silmätikku.

    Veljeni oli ilmeisesti minulle kateellinen, koska koulu sujui ja olin älykäs ja minulla oli kiusaamisesta huolimatta paljon kavereita (omalla luokallani, muilla luokilla kiusaajia) ja opettajatkin pitivät minusta. Lisäksi harrastin aktiivisesti ja harrastukseni vuoksi sain lisähuomiota. Veli tais sai huomiota lähinnä kovis-statuksensa takia, yleensä aina negatiivista huomiota koulussa.

    Ihme kyllä nyt voin melko tyynesti kertoa tästä.. Olen käynyt juttelemassa asiasta psykologin kanssa pari kertaa, jutellut kavereitteni kanssa ikävistä muistoistani, jutellut poikaystäväni kanssa <3 (hänkin on ollut kiusattu kouluaikana), kerran jopa jutellut äidin ja siskojen kanssa asiasta. Jotenkin olen saanut käsiteltyä asian lähes täysin mielessäni.

    Veljeni kanssa en ole koskaan sopinut, ja kannan hänelle vieläkin kaunaa jollain tasolla. Mikään, EI MIKÄÄN, ole mielestäni halveksuttavampaa kuin oman perheenjäsenen kiusaaminen koulussa ja kotona! Päin vastoin isoveljen pitäisi aina puolustaa pikkusiskoa.. olipa tämä fyysisesti pienempi tai isompi. :/

    -Romaani päättyi-

    t. Peppiä ja Mimmiä ihaileva edelleen XL, mutta hyväitsetuntoinen nuori nainen :)

    VastaaPoista
  66. Olipas koskettava kirjoitus! Yks hyvistä keinoista päästä yli kiusaamisesta on just se, että voi ja uskaltaa puhua siitä avoimesti.

    Minuakin kiusattiin 6.-9.-luokilla, ensin lihavuuden takia ja sittemmin muista syistä. Sairastuin kiusaamisen takia anoreksiaan (jonka kanssa edelleen lähes kymmenen vuotta myöhemmin kamppailen), joten ulkoisesta olemuksesta ei tosiaan sitten enää nälvittykään. Kiusaaminen tuhosi itsetuntoni, joka oli siihen asti hyvä. Hyväksyin itseni ja kiloni tiettyyn pisteeseen asti. Jos nyt saisin päättää, ottaisin itsetuntoni ja kilotkin heti takaisin, sen sijaan että kärsisin asiasta.

    Varsinkin tuon ikäisenä ihmiset osaavat olla uskomattoman julmia, tosin osaavat he sitä vanhempanakin. Onneksi moista paskaa voi oppia suodattamaan!

    VastaaPoista
  67. Pakko kommentoida tähän koulukiusauspostaukseen, vaikka vähän vanha teksti jo onkin.

    Kamalaa lukea näin paljon muiden(kin) pahasta olosta. Samalla on tietenkin pakko avautua hieman omasta tilanteesta, avautuminen kun on niin kivaa in general :---)

    Eli siis, koulukiusattu täällä kans! Ala-asteen kolmannelta yläaseen kasille-ysille. En nyt ala yksityiskohtia kertoilemaan (jos kiinnostaa niin niitä voi tuolta mun angstiblogista käydä lukemassa). Kiusaamisesta minulle jäi syvät henkiset arvet ja perusluottamus ihmisiin katosi lähes täysin. Kaupan päälle tuli vakava masennus ja syömishäirövammailua yms kivaa. Ja valitettavasti samanlaisia kokemuksia löytyy kuin muilla kommentoijilla ja itse ihanalla postaajalla.

    Mutta tässä sitä ollaan, menossa toivottavasti parempaan päin. Nykyään minulla on muutama hyvä ystävä ja elämä paremmassa tilassa muutenkin, ainakin entiseen verrattuna.

    Mutta uskomatonta, että on ihmisiä, jotka tuollaisten kokemusten jälkeen ovat yhtä upeita ja elämäniloisia kuin te! Suorastaan kadehdittavaa, toivoisin niin pystyväni samaan vielä jonain päivänä <3

    Ja pitää vielä sanoa (vaikka aika ylipitkä kommentti tuleekin) että bloginne on ihana ja upea ja mahtava ja ja ja... :D <3

    VastaaPoista
  68. Mua kiusattiin koko kolmosluokka.. ja se johtu vaan siitä,että mulla oli Kuus veljeä jotka tietenki puolusti mua olipa tilanne mikä tahansa.. niin siitä sitten piikittelivät.. Koulussa mulla ei ollu ketää kaveria,joten sit hengailin vaan meijän luokan poikien kanssa,koska en halunnu olla yksin.. Siitäkös ne tytöt sit suuttu et ''vien'' heidänki kaverit. Olin vähä aikaa että mitäää,ja tulin monena päivänä kotiin itkusena ja vanhemmat kysy et mikä on,sanoin vaa et ei mikää,roska meni silmää tms.. mut yhtenä päivänä kerroin äitille ,että mua kiusataan koulussa. Äiti sitte otti kouluu yhteyttä ja sille sitte vähäks aikaa saatiin stoppi. Sitte,yhtenä käsityötuntina mulle piikiteltii siitä että mun koira kuoli ja sit kuitenki se oli mulle tosi arka paikka ni kävin itkemää siellä ja opettajat käski kiusaajien pyytää multa anteeks. Sitte oma opettaja otti yhteyttä kiusaajien vanhempiin ja mun ja sitten se kiusaaminen loppu siihen ja kesti vielä jonki aikaa että sain edes kavereita.. Aihe on vieläki tosi arka mulle,mut oon monesti sanonu kaikille ,että se ns.''kokemus'' kasvatti mua henkisest siinä etten anna enää kenenkään talloa mun varpaita.

    VastaaPoista
  69. Voi että, ihana, että jaoit tän.

    Itseä kiusattiin yläaste, koska en puketunut trendikkäästi, koska oli akne ja luonnonkihara tukka. Jossain vaiheessa olin läski monien mielestä (155cm/49kg) yms. Tänä päivänä olen kyllä pyöreä ja ihan ylpeä jokaisesta muodosta. Eipä sillä.

    Arvet jäi, syvätkin.

    Selvisin entisen avomiehen ansioista. Yläasteella hänet tapasin ja se, että joku oikeasti välitti no matter what, niin se oikeasti nosti itsetuntoa. Se, mihin suhde sitten päättyi taannoin keväällä repikin vanhat arvet auki ja pahasti. Mutta jospa tästä taas noustaan!

    Ihaninta joulun odotusta ihan ihanille tytöille! :>

    VastaaPoista
  70. Olipa muuten harvinaisen osuva postaus - en oikeastaan aiemmin ollut ajatellutkaan teidän kokemuksianne koulukiusattuina.

    Itsehän olin myös koulukiusattu heti ekaluokasta lähtien - kolmosluokalle asti sitä jaksoin ( tai no, pakko oli jaksaa ). Kiusaaminen oli aivan kokopäiväistä; juuri tätä tyttöjen keskeistä sanojen sivallusta ja pahimmassa tapauksessa jopa ihan fyysistä nöyryytystä. Jälkeenpäin ajateltuna en tajua sitä, minkä takia annoin aina anteeksi? Kai mä halusin vain uskoa siihen, että jos mä vaan antaisin olla niin ehkä ne hyväksyis mut sitten. Ja kiusaaminenhan johtui ihan täysin ilmeisesti siitä, että olin muka "läski". Nykyään kun katsoo sen aikaisia kuvia, niin tajuaa että olin ihan normaalikokoinen lapsi. Ja no, saattoi se kiusaaminen johtua siitäkin, että mulla on toinen korva kuuro ( ja tästähän sitten pidettiin hirveät palaverit ja kerrottiin koko koululle ettei mua vaan kiusattais - c'mon? ), mutta se ei mun elämään kovinkaan paljoa vaikuta. Nelosluokalle sitten vaihdoinkin koulua ja kaikki kääntyi parempaan.

    Tuo lapsena koulukiusatuksi tuleminen vaikuttaa muhun edelleen aikalailla - mm. miltei kaikki kaverit miettii et "minkä takia Ella on nyt noin itsenäinen ja omillaan viihtyvä"? No johtuu varmaan siitä että lapsena kun tuli opittua olemaan yksin, niin sitä osaa vieläkin - vaikkakaan mun ei yksin enää tarvii olla, kavereita löytyy joka lähtöön nykyään eikä kukaan enää viitsi mua sorsia pienten omalaatuisuuksien takia. :)

    VastaaPoista
  71. Ai onko kiusattu? KYLLÄ ja rankasti.

    En ole ikinä ollut mikään suosittu, vaikka opettajat onkin tykänneet tai ehkä juuri siksi. Ala-asteella kaksi hyvää ystävääni laittoi minusta ilkeän juorun liikeelle ja sai koko koulun (150 oppilasta !!) vihaamaan minua.

    Yläasteella en sopeutunut uudelle luokalle, minua ja pari muuta tyttöä kiusattiin aika paljon. Luokkamme pojat sanoivat suoraan, että eivät halua istua mun vieressä ja olin aina paritehtävissä yksin, kun oppilaita oli pariton määrä. Kavereitani kiusattiin myös ja yksi kaverini sanoikin, että kaikki on minun syytäni. Kiitokset vain siitä hänelle. Lintsailin jonkun verran, varsinkin kasilla ja ysillä. Kyllähän opettajat yritti tukea, mutta en pystynyt puhumaan asiasta.

    Joudun edelleen kämään koulua (onneksi vain hetken enää) niiden samojen ihmisten kanssa, jotka minua yläasteella kiusasivat. En uskalla olla vieläkään oma itseni. Enkä ole ala-asteen jälkeen luottanut yhteenkään ihmiseen kunnolla.

    VastaaPoista
  72. Kiusaaminen on kyllä liianki tuttua... ite en ole ikinä kiusannu kettään, mutta minua on kiusattu koko ylä-asteen ajan. Luokan pojat haukku ties miksikä, ja aina naureskeli selän takana sekä ihan päin naamaaki.
    Tytöt ei varsinaisesti sanonu mittään, mutta jätti pois porukasta, ja jos yritin porukkaan mennä esim. kuunteleen niitten juttuja niin net siirty sitte muualle siitä aika nopeasti. Tuntu kyllä tosi pahalta, eikä mullakaan ollu ennen ysi luokkaa kettään kenen kans olisin voinu puhua. Opettajat yritti saaha jonku verran juttua aisoihin, mutta suurin osa opettajistaki vain sulki silmät, ko ei halunnu puuttua asiaan mitenkään. Ysillä tuli sitte meän luokalle yks tyttö (joka on tänä päivänä minun sijaissisko :)) joka ei mennykkään mukkaan niitten muitten touhuihin ja kiusaamissiin, vaan alko olheen minun kans. Meistä tuli kaverit, mutta sen seurauksena alettiin minun siskoaki kiusata. Ennen minun siskon tuloa luokalle, oli ns. puskaradio kuuluttanu, että mie olen ihan mahoton, eikä minun kans kannata olla.

    Kyllä sen vain huomaa, että tuo kiusaaminen on jättäny pahat jäljet, enkä vielä tänäkään päivänä uskalla olla koulussa oma itteni, ko pelkään, että minua aletaan taas haukkummaan ja puhutaan oa**aa selän takana, ja päin naamaa.. Ehkä se pikku hiljaa siitä, mutta vielä monia vuosia siinä mennee, eikä ne pelot välttämättä kyllä katoa ikinä..

    Sie vaikutat Peppi ihanalta, mukavalta ja pirtsakalta ihmiseltä :)) (Mimmi sinä myös :D ) Moni olis voinu jäädä surkuttelemaan menneitä, mutta (onneksi!) sie et ilmeisestikkään ole tehny niin :))
    Pitäkäähän ittenne jatkossaki yhtä nauravaisina ja ihanina! :))

    -chrisse

    VastaaPoista

Hellurei ja hellät tunteet! KIITOS jo etukäteen kommentistasi!

Hey you! Please, leave a comment. We would really appreciate that! :)

Huomaa: vain tämän blogin jäsen voi lisätä kommentin.