moretolove

white

white

tiistai 26. kesäkuuta 2012

Onko sinua kiusattu koulussa?

Meitä molempia on kiusattu koulussa ja olisimmekin halunneet silloin, että joku saman asian kokenut tulee ja sanoo, että jaksa vielä vähän, siitä kyllä selviää. Keräämme Miss Mixin elokuun numeroon lyhyitä tarinoita siitä miltä kiusaaminen kiusatusta tuntuu. Jos sinua on kiusattu koulussa, kerro siitä meille joko kommenttiboksiin (nimimerkillä tai anonyymina) tai more2love(a)more2love.fi. Osa tarinoista päätyy mahdollisesti lehteen.



Se tunne, kun et pienenä ekaluokkalaisena käsitä mikä sinussa on muka vikana.
Se tunne, kun sinun aivot räjähtää, kun sinua "ammutaan päähän".
Se tunne, kun valitset ruokajonon, käytävän tai ulko-oven sen perusteella missä on vähiten ihmisiä.
Se tunne, kun kukaan ei halua sinua joukkueeseen.
Se tunne, kun pyörit paikallasi kotona ympyrää niin kauan, että oksennat, ettei tarvitse mennä huomenna kouluun.
Se tunne, kun heijastimesi on solmittu bussissa penkkiin kiinni ja missaat sen takia pysäkkisi.
Se tunne, kun jokaista muka kuvottaa olla parisi tyttöjen ja poikien yhteisten liikuntatuntien tanssitunneilla.
Se tunne, kun herätät liikaa huomiota olemalla läski, mutta kuitenkin oma itsesi.
Se tunne, kun netti pelastaa sun elämän. 
Se tunne, kun vaihdat koulua ja saat vihdoin olla just semmonen kun haluat.
Se tunne, kun entinen kiusaaja tulee iskemään baarissa. 
Se tunne, kun entinen kiusaaja pyytää vuosien jälkeen ystäväksi Facebookissa ja saat painaa huoletta hylkää-nappia.
Se tunne, kun entinen kiusaaja on nähnyt sinut lehdessä tai televisiossa ja pyytää anteeksi. 

Ja kaikille niille, joita tällä hetkellä kiusataan koulussa, siitä kyllä selviää, vaikka aina se ei siltä tunnukkaan! Elämällä on vielä paljon annettavaa ja jossain vaiheessa ne vaikeudet kääntyvät vielä voitoksi. Tässä teille tästä ainakin kaksi elävää esimerkkiä :)

116 kommenttia:

  1. Minua on kiusattu koko kouluikäni. Ala-asteen olin todella ulospäin suuntautunut ja sanoin mielipiteitäni ja ajatuksiani luokkalaisilleni, siitä minulle leimattiin maine törkeä lehmä. Tätä en ole ikinä käsittänyt, mikä minusta teki törkeän? En ikinä sanonut kenellekään mitään henkilökohtaista ja pahaa! Kun yläaste alkoi, muutuin todella hiljaiseksi ja pidin tunteeni pääkopassani. En puhunut kenellekkään vapaaehtoisesti, en halunnut olla se törkeä lehmä enään. Sain uuden maineen 'huomionhakuinen ämmä'. Tätäkään en ymmärrä, en minä hakenut huomiota, halusin vain tuon lehmä maineen pois, mutta turhaan. Henkinen kiusaaminen muuttui fyysiseksi. En kestänyt sitä enään. Lintsasin koulusta, tein itselleni vaikka ja mitä. Lopulta päätin mennä kuraattorin puheille ja kiusaaminen saatiin kuin saatiinkin kuriin. Tämä on jättänyt syvempääkin syvemmät arvet, enkä uskalla edelleenkään olla oma itseni.

    VastaaPoista
  2. Minua kiusattiin koulussa koko yläaste pääasiassa uskontoni takia ja pahinta oli etteivät opettajat, rehtori tai koulukuraattori uskoneet, että minua kiusataan. Koulu sijaitsi vielä junaradan vieressä, joten aina koulumatkalla mietin, että hyppäänkö junan alle vai menenkö kouluun. Onneksi valitsin jälkimmäisen vaihtoehdon ja selvisin niistä kolmesta helvetillisestä vuodesta. Kokemukseni kautta olen nyt vahvempi ihminen ja toivon, että opettajat ottaisivat kiusaamisen tosissaan ja puuttuisivat siihen heti ja vakavasti. Samalla vältettäisiin edes osa itsemurhatapauksista ja siitä, että peruskoulun jälkeenkin käyn yhä edelleen terapiassa silloisen kiusaamisen takia. Koulun pitäisi olla paikka johon on kiva mennä!

    VastaaPoista
  3. Mua ja mun kavereita kiusattiin viitosella haukkumalla hikeks ja vähä kaikkii "meiän porukasta" syrjittii. Mut onneks se loppus vaik sitä kesti puolisen vuotta. Sit mua on haukuttu ja dissattu siks et harrastan ratsastusta ja siks et fanitan Anna Abreuta. Mut ne vaa loppuje lopuks nolaa ittensä ku sanon vastaa kovemmin. Kiusaamine kyl o tehny musta tosi hiljasen ja varautuneen jos on jotai vierait ihmisii lähellä mut ei muute oo mitenkää vaikuttanu muhun tai mun mielipiteisiin.

    VastaaPoista
  4. Olin koko ylä-asteen koulukiusattu. Haukkumista, syrjimistä, ilkeiden juorujen levittämistä.. istuin välitunnit yksin, mahdollisimman huomaamattomasti ettei kukaan vain tullut sanomaan mitään enkä uskaltanut mennä edes ruokailuun. Loppujen lopuksi en enää lähtenyt kouluun. Kävin 9. luokan kotona opiskellen ja kävin vain tekemässä kokeet koulussa. Silloin kun kävin koululla tekemässä kokeita sain kuulla " katsohan, friikki on tullu takasin " ja sain katseita jotka muistan vieläkin. Lopulta jouduin osastolle psykiatriseen hoitoon koska olin niin itsetuhoinen kaiken sen kohtelun jälkeen mitä sain. Nyt 5 vuotta myöhemmin olen yhä pahasti ihmispelkoinen mutta parempaan päin menossa.

    VastaaPoista
  5. Mua kiusattiin ala-asteella 1-2 luokilla. En ollu tehny sillon kellekkään mitään pahaa, mutta aina tuntu että kaikki käänty mua vastaan.
    Mun luokalla oli yks tyttö, joka oli vähäniiku kaikkien pomo. Se levitti juoruja että mä oisin valehjelija, ja tuli useesti päin naamaaki kertomaan kuinka mää en muka koskaan puhunu totta.
    Lopulta kaikki alko uskoon niitä juoruja, ja mua ei enää uskonu kukaan..
    Itkin joka ilta äitille kuinka koulussa käyminen oli yhtä helvettiä... Opettaja tai muut kaverit ei ees yrittäny lopettaa kiusaamista, vanhemmat kerran soitti kiusaajan porukoille, mutta kaikki vaa paheni siitä kokoajan.

    Kiusaaminen loppu kolmos luokalla, ku se ite kiusaajaki vähä kasvo ja tajus ettei siinä ollu järkeä! Ollaan olto nyt 9 vuotta samalla luokalla, enkä vieläkää voi luottaa siihen. En myöskää oo ollu senkaa kunnon kaverit kiusaamisen jälkeen.

    VastaaPoista
  6. Hei.
    On kiusattu kymmenen vuotta enemmän tai vähemmän, mutta nyt lukiossa kiusaaminen on jonkin verran helpottanut. Itse käyn nyt masennusta läpi, ja käyn puheterapiassa seuraavat pari vuotta, mutta jotenkin tiedän, että tulen selviämään. Minulla on ystäviä ja perhe, jotka välittävät minusta ja auttavat jaksamaan. Myös se, että kauneusihanteita ollaan murtamassa (iso kiitos esimerkiksi teille, Mimmi ja Peppi) ja se, että kiusaamista tuodaan esiin nyt isommalla volyymilla kuin aiemmin on auttanut jaksamaan. Minä selviän. Ja tiedän nyt sen, ettei minussa ole mitään vikaa vaan niissä kiusaajissa.

    VastaaPoista
  7. Itseäni on kiusattu kohta kymmenen vuotta , koulu tietää , kotona tiedetään mutta silti kerta toisensa jälkeen ne tulee mun päälle.Ennen mä oisin voinu sanoa vastaan ,nykysin en koska musta on tullu ujo ja vaisu, en oikeen uskalla sanoa kenellekkään mitään koska pelkään että kohta taas joku nauraa mulle päin naamaa.Itsekkin kärsin lievästä ylipainoinen ja siitä mua aina kiusataan ja ulkonäöstä ylipäätänsä kun oon ihan erillainen kun muut.Joka päivä se pelko kun menee kouluun että kohta joku taas tulee ja huorittelee mut tai kaataa mun tavarat pitkin käytävää.Koulukiusattuna ei oo helppoa ja kaikki käskee vaan unohtamaan "kyllä ne siitä lopettaa kiusaamisen tai sano vaan vastaan kyllä ne lopettaa". Musiikki on auttanu mua, ja erään tunnetun koulukiusattuna itsekkin ollut Antti Tuisku on antanu elämääni paljon, musiikki ja hänen historia, keikat joilta oon saanu ystäviä ja pikkuhiljaa kaikki alkaa näyttämään paremmalta ja kiitos myös tän blogin josta oon saanu itsetuntoa.

    - Minä 17v :)

    Mimmi ja Peppi tää on teille ilman teitä mä varmaan vieläkin kamppailisin sen kanssa kun oon lihava ja en uskalla pukeutua tai ajattelisin että lihava ei voi olla kaunis. Oon pikkuhiljaa alkanu huomaamaan että vaatteet itseasiassa näyttää hyvältä ja shoppailu josta ennen en tykänny ja mua sai raahata perässä kauppaan , nyt meen innoissaan ja vaatteet saa huomattavasti paljon aikaan! :)

    VastaaPoista
  8. Minua kiusattiin ala-asteella suuresta perheestäni..
    tiedän, hassulta se kuulostaa mutta ei se silloin hyvältä tuntunut.
    Itse en halunnut muille mitään pahaa enkä halua vieläkään joten siksi en käsittänyt miksi mua kiusattiin siitä,kun sanoin että mulla on monta veljeä, ja että veljet suojelee aina etc.. se sitten kesti pari vuotta, 2lk-4lk jonka aikana jopa silloinen paraskaverini kääntyi minua vastaan ja kaikki luokan tytöt.
    Olin aina se ulkopuolinen kaikessa.
    Aloin pyörimään meijän luokan poikien kanssa ja siitähän se show sitten lähti, Tytöt heitti hyvää 'vitsiä' että toivottavasti timi-koira tungetaan johonki, sattumalta oli jollain saman niminen kaveri.. Kotona sitten sanoin äitille, ettei koulussa ole hyvä olla kiusaamisen vuoksi. Äiti soitti koululle ja ilmoitti asiasta.. tuli ryhmäkeskustelut ja ns. palaverit äitin,minun ja koulun parin opettajan,kuraattorin ja terveydenhoitajan kanssa.

    Olen onnellinen että sanoin äitilleni aikanaan asiasta,muuten siitä ei tietäisi vieläkään kukaan.

    VastaaPoista
  9. Hyvä, että tärkeä aihe on otettu esille. Minua on kiusattu koko ala- ja yläaste, sekä opettajien että oppilaiden osalta. Ala-asteella se oli vielä aika "viatonta" ja normaalia, haukkumista, ivalua yms. Opettajat ala-asteella haukkuivat suoraan, syyttivät kaikesta ja leimasitvat minut johonki "huonon ihmisen" sarjaan. Yläasteella ulkopuolisuus, syrjintä, haukkuminen ja ivailu jatkui, mutta tuli mukaan myös fyysistä kiusaamista ja uhkailua. Yläasteella myös osa oepttajista oli minua vastaan. Tässä tämä ei ehkä kuulosta pahalta, mutta tämä ja kodin huono tilanne pilasivat mun elämän. Tällä hetkellä ikää 20-vuotta, diagnoosina edelleen vaikea psykoottinen masennus. Yritin tässä keväällä saada jotain tehtyä, kotin tehdä lukiokursseja, mutta toisella kertaa kun menin sinne, kuulin viereisestä huoneesta, kuinka minua taas tuntemattomat haukkuivat. Se siitä. En jaksa.

    VastaaPoista
  10. Kiusaaminen alkoi jo viidennellä luokalla ja sitä on kestänyt lukioon asti.
    Haukkumista, ulkopuolelle jättämistä, kaikkea mahdollista.
    Nyt lukiossa luulin että se loppuisi. Luulin että ihmiset alkavat olla jo kypsiä ja lopettavat kiusaamisen, mutta väärässä olin.
    Sairastuin kaiken kiusaamisen takia myös syömishäiriöön ja jouduin sen sekä itsetuhoisuuden ja masennuksen takia nuorisopsykiatrian osastolle.
    Tällä hetkellä asiat ovat menossa hieman valoisaan päin, sillä muutan toiselle paikkakunnalle ja vaihdan koulua.
    Toivon että uudessa koulussa ihmiset olisivat viisaampia.
    Kiusaaminen on jättänyt jäljet syvälle minuun, mutta kyllä se päivä risukasaankin paistaa.
    Toivottavasti.

    - neiti T

    VastaaPoista
  11. Oon kans kokenut koko peruskoulun ajan välillä vahvempaa ja välillä hennompaa koulukiusaamista. Pahimmillaan tietysti ala-asteella, kolmannella luokalla vaihdoin jopa koulua kiusaamisen vuoksi. Uudessa koulussa sain sentään myös ystäviä, mutta eksyin yhä tiettyjen tyyppien silmätikuksi. Kiusaaminen oli sekä fyysistä että henkistä. Pahimmalta tuntui, kun 7 luokan diskossa ihastukseni pyysi tanssimaan, ja tanssin jälkeen hoki kaikille, kuinka muka haisin hieltä ja olin ällöttävä (not possible). Jaksoin, KOSKA OON AINA TYKÄNNYT ITSESTÄNI. Muistan itkujenkin lomassa toistelleeni itselleni, että "mähän oon mahtava tyyppi, miksei nää tajua sitä?". Itseään kannattaa rakastaa, sillä itsensä kanssa viettää koko elämänsä. Ja peruskoulun jälkeen on vapaampi ympäröimään itsensä fiksuilla tyypeillä, jotka myös tykkää susta.

    Multa on kans kaikki entiset kiusaajat tulleet jossain vaihees elämää facebookissa tai baareissa pyytämään anteeks.

    VastaaPoista
  12. Kun menin yläasteelee "kovat" ysiluokkalaiset aina välissä huutelivat kaikkea ja katselivat ja naureskelivat porukassa. Eräät pojat kerran huusivat ,kun olin värjäyttänyt hiuksiini turkoosin raidan, että "homepää homepää". Nykyään saan suurta mielihyvää kun olen hyvää kaveria kyseisten poikien kavereiden kanssa ja kyseiset pojat itse ovat yrittäneet iskeä minua.

    VastaaPoista
  13. Eipä hirveesti. Yks tyttö kuulemma yritti levitellä musta juoruja mutta ei onnistunut. Luokkalaiseni kertoi että kyseinen tyttö oli haukkunut minua niille. Yritti vähän kiusata myös netin kautta siinä onnistumatta. Olimme hyviä ystäviä jonkun aikaa mutta sitten hän vain lakkasi puhumasta. Ehkä olen pikkuisen varautunut, mutta niin kai aina? Ei aiheuttanut minulle traumoja. Surullista vain menettää (ainakin silloin tuntui) että hyvä ystävä. Nykyään tuntuu että sil ei ole kaikki kotonaan. Olen kovasti yritänyt miettiä minkä takia lakkasi puhumasta mutta en millään keksi. Ehkä joskus vielä uskaltaudun asiasta kysymään ilman riitaa.

    VastaaPoista
  14. Ainakin minun tapauksessani kaikki kauhu kääntyi hyväksi ja ilmeisesti tällä kiusaamisellakin oli "tarkoitus". Olen jo yli 30- vuotias, mutta yhtäkkiä yläasteella kaikki kaverini käänsivät selän ja alkoivat puhumaan pahaa selän takanani. Aikaisemmin olin hengannut suhteellisen suosittujen tyttöjen kanssa ja ilman mitään minulle tietoisaa syytä he alkoivat välttelemään ja puhumaan pahaa selkäni takana. Minua ei koskaan kukaan päin naamaa haukkunut tai käynyt fyysisesti käsiksi, mutta esim rippikoululeirilläni kun piti kirjoittaa lappuun mukavia asioita henkilöstä, niin minun lapussani luki mm "tyhmä". Jos esim kysyin voinko tulla jonnekkin bileisiin mukaan niin vastaus oli että "ei varmaan kannata kun saat turpiisi siellä" jne. Minulla ei ollut vuoteen yhteen kaveria, olin koko ajan yksin ja olin todella itsetuhoinen. Kenellekään en kertonut tästä vaan vanhemmilleni esim esitin, että minulla menee hyvin. Jo ala-asteella olin huomannut olevani erilainen kuin muut. Asuin ahdasmielisellä pienellä paikkakunnalla, minä olin kiinnostunut täysin erilaisista asioista kuin muut koulukaverini, kuten muodista, matkustelusta, tanssimisesta jne..

    Vihdoin yläasteen jälkeen pääsin pois paikkakunnaltani toiseen lukioon, sain aivan ihania samanhenkisiä ystäviä ja jälkeenpäin olen ollut osittain "kiitollinen" tästä "kokemuksesta", koska en olisi päässyt elämässni välttämättä eteenpäin ja saavuttanut haaveitani jos olisin "jumittunut" vanhojen kavereiden kanssa.

    Tosin täytyy sanoa , että järkyttävät negatiiviset traumatkin olen saanut tästä, ennen kiusaamista olin todella avoin ja sosiaalinen, sitä olen vieläkin mutta erona se että pelkään koko ajan että ihmiset hylkäävät minut ja että pitävät minua tyhmänä. Lisäksi vaikka olen melko nätti, mukava jne.. niin en ole kyennyt tämän takia muodostamaan vakavaa parisuhdetta elämässäni, koska itsetuntoni on jotenkin nollissa tämän asian kanssa. Olen ajatellut mennä terapiaan työstämään asiaa, koska en näköjään 15-vuoden jälkeen ole vielä päässyt itsetuntoni kanssa puuta pidemmälle...

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Jep. Allekirjoitan tämän trauman ja suosittelen avun hakemista. Se helpottaa suuresti omaa oloa ja tulevia ihmissuhteita kun saat käsiteltyä traumaasi.
      Been there, done that <3

      Poista
    2. Minäkin olen yli 30-vuotias entinen koulukiusattu. Minua kiusattuun lukivaikeuteni vuoksi ala-asteella ja sitten se jatkui ja muttui fyysiseksi väkivallaksi ylä-asteella. Olen ajatellut että kokemukset ovat "jalostaneet luonnettani" ja että "olen oppinu siitä jotani". Nyt kun käyn terapiassa olen huomannt miten hurjan syvällä häpeä kiusattuna olemisestani onkaan, miten vaikeaa asiaa on käsitellä ja miten paljon kokemukseni vaikuttavat arkiseen käyttäytymiseeni. Nyt olen sitä mieltä että kiusatuksi tulemisesta ei ole ihmiselle mitään hyötyä, päin vastoin! Kärsimys ei tee muuta kuin kuormittaa psyykettä. Olin aikaisemmin selittänyt asian positiivisesti itselleni, jotta kokemukset olisi helpompi hyväksyä.

      Olen huomannut miten edelleen ryhmässä toimiessani olen peloissani että joudun muun ryhmän nolaamaksi. Yritän miellyttää enkä sano siksi mielipiteitäni, vaan koen ettei minulla ole mielipiteitä. Kotiin päästyäni mielipiteitä alkaa taas löytyä. Olen kouluttautunut pitkälle ja elämä on monelta osin nykyisin kunnossa ja terapian myötä olen päässyt monesta pelostani yli. Suosittelen kaikille että hakeudutte terapiaan käsittelemään kokemuksianne! Se todella auttaa!

      P.S Koulukiusaamis termi johtaan mielestäni pahasti harhaan sillä se kuulostaa kevyeltä kiusoittelulta. Todellisuudessa kyse on kouluväkivallasta joksi sitä tulisi mielestäni kutsua.

      Poista
  15. Minua kiusattiin melkein koko peruskoulun ajan fyysisesti ja henkisesti. Vasta muuttaminen isommalle paikkakunnalle ammattikouluopintojen perässä lopettivat kiusaamisen. Peruskouluaikaisten kiusaajien näkeminen jossain nostaa edelleen palan kurkkuun. Pahin kiusaajistani on valmistunut juuri luokanopettajaksi, mikä on suorastaan hirvittävä ajatus.

    Minun tarinani ei ole kerrottavissa lyhyesti. Ehkä en siis yritäkään kirjoittaa sitä tähän, vaan pyydän vierailemaan blogissani ja lukemaan tarinan osoitteesta: http://harminpaikka.blogit.fi/16/

    VastaaPoista
  16. Mua kiusattiin ala-asteella välillä. Joskus pari tyttöä keksivät että vihaavat minua ja ottivat koko luokan mukaan, esim. kun olin kipeä, ja kun tulin taas kouluun jouduin olemaan yksin. Onneksi yks tyttö oli mun kanssa, ja puolusti mua. Se on ollu mun paras ystävä siitä alkaen.

    Mietin pistänkö omalla nimellä, mutten uskaltanut.

    VastaaPoista
  17. Minua kiusattiin koko peruskoulun ajan, ensin sukunimestäni ja seuraavaksi painostani. Painosta jotkut edelleen nimittelevät todella rumillakin sanoilla, mutta olen päättänyt että minä olen kaunis nainen ja jos en jollekkin kelpaa tällaisena ihanana pullukkana niin painukoon hevonkuuseen! :) Muistakaa ettei vika ole teissä kiusatuissa, vaan kiusaajissa!
    -Napppi

    VastaaPoista
  18. Olin koulukiusattu lähes koko ala-asteen ja yläasteen ensimmäisen vuoden. En oikeastaan vieläkään tiedä miksi, mutta minut potkittiin aina pois porukoista. "kaverini" olivat joko minua paljon nuorempia tai -vanhempia. myöhemmin tajusin että hekään eivät olleet kavereitani. Itsetuntoni katosi kokonaan enkä ollut enää oma itseni. Jostain syystä kuudes luokka meni niin paljon paremmin. Olin taas enemmän oma itseni ja jopa luotin luokkakaveriini niin paljon, että toivoin hänet samalle luokalle yläasteelle. Loppujenlopuksi sain luokalleni kaikki kiusaajani, ja se alkoi ahdistaa. Muutuin omasta sosiaalisesta itsestäni hiljaiseksi hiireksi. Opettajat eivät välittäneet tai huomanneet, miten istuin yksin nurkkapulpetille ja tein kaikki mahdolliset ryhmätyöt yksin. Kuulin luokkalaisiltani jatkuvasti törkeitä kommentteja erikoisesta kaveripiiristäni. Lopulta, kun aloin miettimään itsetuhoisia ajatuksia, huomasi eräs rinnakkaisluokkalainen ongelmani ja otti minut porukkansa mukaan, huolehti etten jää yksin sekä suurinpiirtein pakotti minut kertomaan kokemuksistani. Siitä oli paljon enemmän apua kuin mitä kuvittelin. Loppujenlopuksi toinen kaverini raahasi minut väkisin koulukuraattorille, josta myöskin oli hyötyä. Olen pikkuhiljaa taas muuttumassa takaisin itsekseni, olen saanut kavereita ja uskallan puhua luokassani. Mutta koulukiusaaminen jätti minuun jälkiä joita ei koskaan saa pois.

    VastaaPoista
  19. Olin koulukiusattu koko yläasteen ajan. Fyysistä se ei koskaan ollut, eivätkä pojat siihen osallistuneet kuin aivan loppuvaiheessa. Masinoijana toimi oma luokanvalvoja. Kiusaaminen oli porukasta poissulkemista, haukkumista, juorujen levittämistä, juttujen kertomista eteenpäin minun sanominani, vaikken ollut ollut edes paikalla.
    Vielä näin 20 vuotta myöhemmin, muistan kaiken. Joka sanan, joka katseen, jokaisen selän kääntämisen. Kiusaaminen on jättänyt minuun jäljen, jota vastaan taistelen vielä näin työelämässä. En pysty olemaan työpaikassa, jossa henkistä väkivaltaa käytetään aseena etenemiseen tai johtamisen tukena. Käyn edelleen terapiassa, koska näiden vuosien aikana, olen joutunut myös työpaikkakiusatuksi.

    VastaaPoista
  20. Kuudennella luokalla minua alettiin kiusaamaan ulkonäköni takia. Olin jo nuoresta pitäen potenut jonkinlaista masennusta, jonka oireena jätin itsestä huolehtimisen pois.. lihoin, ihoni huononi ja hiukseni olivat pöheikkö. Päivittäinen kommentointi ja kiusaaminen sulki minut entistä tiukemmin itseeni ja aina vain koitin olla huomaamaton. Joka päivä toivoin ettei minua huomattaisi tänään ja saisin olla rauhassa. En tahtonut puhua aikuisille, koin että kiusaaminen oli oma syyni. Nyt 20 vuotiaana muistelen tätä aikaa kauhuissani. Miksi kuvittelin että syy oli minussa? Luulin väärin ja toivon myös osaltani että joku olisi silloin jaksanut kannustaa minua, auttanut ehkä hakemaan apua ja rakastamaan itseäni, niinkuin teen tänä päivänä. Rakkaat kohtalotoverit, jaksakaa! Kiusaamiseen tulee puuttua! Jos sinusta tuntuu ettet sitä kykene lopettamaan tai siihen vaikuttamaan, käänny luotettavan aikuisen puoleen. Terveydenhoitaja, opettaja, kuraattori, vanhempi, ystävä, sisarus.. Auttava puhelin! Niin raskaalta kun se tuntuisikin, sinä olet suurin avain asioiden ratkeamiseen. Uskalla vaatia itsellesi oikeutta ja ansaitsemaasi kohtelua. Olet sen arvoinen, oli lähtökohtasi mitkä tahansa <3

    VastaaPoista
  21. Hieno postaus, Mimmi! Oon lukenut blogianne alusta asti, koska samastun teihin Pepin kanssa tosi monella lailla. Oon samanikäinen ja -kokoinen, jaan samanlaiset arvot ja elämäntyylin, ja itsekin oon kulkenut samantapaisen, kivikkoisen tien läskiksi haukutusta ja epävarmasta tytöstä iloiseksi ja itsestään tykkääväksi naiseksi. Siksi on ollutkin tosi antoisaa seurata, miten ootte upeasti luoneet More to Loven ja vieneet näkyvästi eteenpäin sitä ajatusta, että jokainen on hyvä omana itsenään.

    On mahtavaa, että teette sydämellä töitä erityisesti nuorten eteen. Uskon, että monelle ootte juuri se henkireikä, joka antaa voimaa noiden tunteiden keskelle, joista ylempänä kirjotit. Ihanaa kesää ja kaikkea hyvää teille! :)

    VastaaPoista
  22. Sain olla ala-asteella ensimmäisen vuoden ihan rauhassa jonka jälkeen tää helvetinrinki sai alkunsa, mua alettiin koulukiusaamaan. Se oli sekä henkistä että fyysistä, lähes päivittäistä. Koulunkäynti tuntui viimeiseltä asialta jonka tahdoin tehdä, olisin mieluummin tappanut itseni. Kaverien hylkääminen, rakkaan mummon menehtyminen ja monet muut murheelliset tapahtumat vain pahensivat oloani, halusin vielä enemmän hypätä alas kalliolta tai juosta junan alle. En oo pystynyt nauttimaan elämästä, iloitsemaan arjen pienistä asioista tämän kaiken takia. Itken edelleen lähes joka ilta itteni uneen, tunnen olevani arvoton ja turha ihminen. Koulukiusaaminen jättää pysyvät arvet ja traumat, kuljen tän kokemuksen kanssa käsi kädessä koko loppuelämäni.

    VastaaPoista
  23. Minua kiusattiin eskarista alakoulun loppumiseen. Kiusaajana oli henkilö, joka oli käynyt joka ikisen ihmisen luokaltani läpi ja otti aina yksinkertaisesti heikoimman kynsiinsä. Haukuttiin ja syrjittiin. Opettajat eikä rehtori tehnyt kiusaamisen eteen mitään, katsoivat vaan läpi sormien. Äitini kävi monta kertaa pää punaisena koulullani raivoamassa, mutta mikään ei auttanut. Myöhemmässä vaiheessa, eräs henkilö keksi levittää minusta juorua, joka yksinkertaisesti paisui ja paisui. En suostunut enään menemään kouluun ja loppujen lopuksi vaihdoin koulua. Seitsemännelle luokalle siirryttyäni, kiusaajani olivat samassa koulussa kanssani. Pientä nälväilyä tuli, kunnes rohkaistuin ja sanoin takaisin. Siihen se loppui. Olin kyseisessä koulussa kuukauden, kunnes vaihdoin toiselle paikkakunnalle. Kiusaamisen takia minulle todettiin vaikea masennus, jonka kanssa taistelin reilu 4 vuotta, lastenkodissa ja psykiatrisella osastoilla kierrellen. Olen kaikkien kiusaajieni kaveri nykyään Facebookissa, mutta en tule koskaan niille antamaan anteeksi. Asia mistä voin heitä kiittää on se, että nykyään omistan vahvan luonteen enkä niele mitä tahansa. Nyt aloitan ammattikoulun uudessa kaupungissa ja aloitan elämäni puhtaalta pöydältä.

    VastaaPoista
  24. Minua kiusattiin ensimmäiseltä luokalta yhdeksännelle luokalle saakka. Oli haukkumista, syrjimistä ja yksin jättämmistä. Kun opettajalle mainitsin ala-asteella asiasta, niin opettaja vain tokaisi "älä kantele" ja kiusaaminen jatkui. En halunnut mennä kouluun vaan itkin kotona ja huijasin vanhempia, että minulla on huono olo ja en voi mennä kouluun. Vanhemmat kyllä tiesivät kiusaamisesta. Kiusaaminen on jättänyt minuun syvät arvet ja tulen todennäköisesti kulkemaan asian kanssa aina. En edelleenkään uskalla välttämättä porukassa sanoa oikeata mielipidettäni sillä luulen, että minut tuomitaan sen takia.

    VastaaPoista
  25. 1. luokalleni mennessäni olin hieman pullero lapsoinen, joten haukkuja kyllä sai kuulla. Yhden asian muistan todella hyvin (mutta asia jo nykyään naurattaa :D), sillä eräänä päivänä luokallani oleva poika haukkui minua makkaraksi (''mitäs syöt makkaraa niin paljon, makkara!'') ja samana päivänä koulussa oli ruokana makkarakeittoa..

    Kiusaaminen kumminkin loppui ykkösluokalla lyhyeen, mutta 4. luokalla vaihdoin koulua ja kiusaaminen sai taas alkunsa. Olin se pullerotyttöinen, jota ei haluttu ottaa mukaan liikunta joukkoeisiin, sekä minua pilkattiin todella näkyvästi. Usein jouduin olemaan välitunnit yksin ulkona, miettien kuinka paskaa elämä on. Ja se oli silloin kuin olin vain neljännellä luokalla.

    Kiusaaminen kumminkin loppui 6. luokalla, eikä se onneksi ole jättänyt sen kummempia haavoja. Entinen kiusaajani on nykyinen hyvä kaverini.

    VastaaPoista
  26. Minua on kiusattu koulussa, ja se kaikki alkoi muutin uuteen paikkaan asumaan. Kiusaajat olivat tyttöjä, niinkuin minäkin. Minua odotettin käytävillä haukuttaviksi ja lyötäviksi, minusta kuiskuteltiin ilkeitä juoruja, ja minua syrjittiin. Opettajat eivät puuttuneet asioihin tarpeeksi hyvin, ja sen takia koko ala-aste ja ylä-aste meni todella huonosti. Vanhempani puuttuivat niinpaljon kuin pystyivät kiusaamiseen, mutta he jatkoivat ja jatkoivat sitä. Tulin aina itkien kotiin, ja pikku-siskoltani kysyttiin mikä minulla oikein oli. Kun pääsin kahdeksannelle, oli takanani vaikea lapsuus; oli kiusattu, oli syrjitty, oli itketty, ja tämän kaiken lisäksi kiusaajat vahingoittivat perhettäni henkisesti, ja välini vanhempiini huonontui. Mutta kun saavuin kahdeksannelle luokalle, en jaksanut enään. Olin henkisesti ja fyysisesti poikki, ja murskattu. Päätin vanhempieni kanssa, että vaihdan koulua. Niin tapahtui, ja tuntui kuin suuri kivi olisi lähtenyt harteiltani. Numeroni nousivat, ja kiusaajilla ei ollut enään kavereita, he eivät olleet mitään kivoja tai puhtoisia tyttöjä. Loput kouluvuosistani oliva onnellisia, ja ihania, ja suhde vanhempiini on parantunut. Kiusaajat muuttivat elämäni; olin hiukan itsetuhoinen, ja murkkuikäni pahentui, koska he kiusasivat minua. He jättivät ikuisen arven. Toivottavasti kukaan ei halua pilata muiden kouluvuosia; minä sain onnellisia kouluvuosia vain kaksi.

    VastaaPoista
  27. Itse olen myöskin saanut kokea sitä samaa. Olen koittanut koko elämäni olla niin paljon mieliksi kuin suinkin. Ensin olla juuri sellainen kuin toivotaan ettei vikaa löydettäisi ja myöhemmin kun niitä vikoja kuitenkin aina löydetään sulautua siihen seinään ettei huomattaisi. Kun muut tarpeeksi kauan kertoo sulle että olet kynnysmatto jonka päälle saa sylkeä alkaa sen itsekin uskoa. Mulla meni todella kauan että pystyin alkaa uskomaan siihen että ihmiset todella saattaa haluta mut tällaisena. En pystynyt luomaan kunnollisia ihmissuhteita tai luottamaan siihen ettei se toinen yhtäkkiä vaihdakin porukkaa ja lähde pois, käänny vastaan. Nykyään voin jo toisinaan uskoa että olen yhtä hyvä kuin muutkin. Se on onnea.

    VastaaPoista
  28. Olen 35 vuotias. Koko lapsuuteni muutettiin ympäri suomea äitini kanssa ja olin tyyliin pari vuotta aina yhdessä koulussa. Mua kiusattiin melkein jokaisessa koulussa - en tiedä, itsekö mä itestäni uhrin tein? Meillä oli kotona perheväkivaltaa, alko-ongelmia sun muuta ja oma rakas äitini haukkui mua 8-vuotiaasta asti lihavaksi ja painosti laihduttamaan, joten ehkä mulla oli tosiaan huono itsetunto ja sen takia alistuin kiusaukselle.

    Ylä-asteella kehitin jonkunlaisen hevarikoviskuoren josta alkoi lukioaikana sitten pikkuhiljaa kuoriutua minä itse - tosin lopullisesti vasta 32-vuotiaana kun istuin psykoterapeutin tuolissa kolmisen vuotta.

    Mua on tönitty nokkospuskaan, "karatepotkittu" niin et henki salpas, on haukuttu selän takana, levitelty kaverille kirjoittamiani kirjeitä ympäriinsä, valehdeltu, uhkailtu, haukuttu lihavaksi...erityisesti muistan kun eräs poika yläasteella tokas mulle kun mutsi oli ostanut mulle Levikset (sillon ne oli muotia) et oon vihdoin tullut "järkiini" kun sain merkkifarkut... meil kun ei sitä rahaa ylimäärästä ollut.

    Vuosia mä olin sitä mieltä, etten halua tyttölasta koskaan kun näin ja koin miten julmia ja ilkeitä likat on keskenään. Nyt mulla on maailman ihanin tyttövauva (ja toki hänellä isoveli) ja olen päättänyt tehdä KAIKKENI että hänelle kasvaa hyvä itsetunto ja itsekunnoitus ja mikään kouluissa tapahtuva paskamainen kiusaaminen ei häntä haittaa. Ja isoveljestä onneks on tässä paljon hyötyä:)

    VastaaPoista
  29. Olin koko peruskoulun koulukiusattu.
    Ala-asteella sitä ei ajatellut, sehän oli ’’leikkiä’’, kun luokkakaverit vie tavaroita tai sanoo ilkeesti. Jälkeen päin olen tajunnut, että eihän ne ala-asteen ''ystävät'' ollutkaan sellaisia kun kuvitteli.
    5.n ja 6.n luokan välillä kiusaaminen meni niin pahaksi, olin aina ihan yksin eikä kukaan halunnut olla mun kanssa, joten perheemme muutti ja vaihdoin koulua, joka oli SUURI virhe. (sillä olisin voinut jatkaa vanhassa koulussani)
    6-lk uudessa koulussa piti olla uusi alku ja kaiken piti alkaa menemään hyvin. JA PYH! Kaikkea muuta, luokkalaiset olivat ilkeitä ja opettaja inhosi mua siellä oli muutamia jotka päättivät sitten ottaa tehtäväkseen kiusata ja pilata opiskelu mahdollisuuteni, numerot putosivat paljon.
    Kiusaaminen oli netissä, messengerissä, koulussa, sanallista, tekstareita, fyysistä, joka tavalla kiusattiin... Olin todella loppu :(

    Haukuttiin: läskiksi ja rumaksi, yms. sitä voi miettiä mitä tuollaiset puheet tekevät 12- vuotiaan tytön huonolle itsetunnolle.
    Onnistuin saamaan yhden hyvän ystävän (''kavereita'' jota näki satunnaisesti oli muutamia), olimme erottamattomat. Meni puoli vuotta, elämä meni palasiksi, kun tämä AINUT ystävä kääntyi vastaan ja alkoi viettämään aikaa näiden KIUSAAJIEN kanssa. 
    Kokoajan oli sama laulu '' sä oot sanonut sitä sun tätä musta, toi (kiusaaja) kerto….'' ja kaikki uskoivat näitä VALHEITA, olin taas aivan yksin :(
    _______________________________________________________________________
    6 ja 7.n lkn kesän olin AIVAN YKSIN ja toivoin koko kesän että uusi luokka olisi mukava ja kaikki alkaisi menemään paremmin ja saisin niitä kauan toivottuja kavereita, turha toivo. pahimmat kiusaajani tulivat samalle luokalle... yritimme vaihtaa luokkaa, ei onnistunut koska ''kaikki järjestyy ja kiusaaminen laitetaan kuriin'' JA PYH! se vain paheni ja paheni.
    7.n luokan olin aivan yksin, en muista koko vuodesta yhtään mitään. :(
    8.nnella luokalla oli pieni kaveriporukka, ja olin todella onnellinen siihen ja elämään, vaikka omalla luokalla kiusattiin, niin auttoi jaksamaan se että kohta tulee välitunti ja näen nämä ihanat ihmiset. :)
    kiusattiin ja haukuttiin päivittäin paljon ja vaikka miten, jos kiusaaja oli kipeänä sain olla rauhassa.
    9.säs luokka oli aivan hirveä kiusaamisen suhteen!! Oli edelleen nämä ihanat ystävät, joita näki välitunneilla ja valinnaisissa, mutta siinä se. Kiusaajat yltyivät yltymisestään. Uusia pilkkanimiä oli ja tuli kokoajan lisää.
    Olin mm: Lehmä, horo, läski, valas, ruma, ällöttävä, ja ketään ei haittaisi vaikka kuolisin. Lopulta aloin uskoa näihin pilkkanimiin, olin todella masentunut, mutta en näyttänyt sitä kenellekään, en edes parhaille ystävilleni saati sitten opettajille, itkin päivittäin. Sairastuin EDNOS nimiseen syömishäiriöön ja masennukseen.
    9.säs luokka loppui, siirryin ammattikouluun, kiusaajat menivät muualle ja olin onnellinen. Sain olla rauhassa ja kukaan ei kiusannut  silti viiltelin itseäni ja ajattelin että olen ruma lihava valas ja on parempi jos kuolen pois, kukaan ei minua tartte, kukaan ei minusta välitä. Tapahtui jotain, ammattikoulun ensimmäisen vuoden lopulla, sain YSTÄVIÄ, ihka oikeita sellaisia, aloin piristymään, pystyin lopettamaan masennus lääkkeet ja lopetin turhien särkylääkkeiden syönnin, laihduin 20 kiloa 3 kuukaudessa, ja myöhmmin hieman lisää, syöminen alkoi normalisoitumaan ja elämä muuttui täysin. Nyt elän onnellista elämää, ihanien ystävien seurassa ja onhan niitä miehiäkin välillä vilahdellut. ;)

    Pahoittelen tekstin sekavuutta ja olen harmissani etten pysty kuvaamaan tunteitani niin hyvin kuin haluaisin, mutta aihe on minulle vaikea ja ahdistava, lisäksi olen päässyt tänään sairaalasta viikon putken jälkeen ja olo on hieman tokkurainen :/ Toivottavasti joku jaksoi lukea :)

    VastaaPoista
  30. Kyllä, on kiusattu. Muutimme pääkaupunkiseudulta pienempään kaupunkiin ala-asteen lopussa ja siitä se alkoi. Jokapäiväinen nimittely, huorittelu ja etenkin ulkonäön arvostelu. Fyysinen väkivalta oli myös ihan tavallista. Jopa porukalla seuraaminen ja hakkaaminen. Ylä-asteella asia vain paheni. Kiusaaminen jatkui koulun ulkopuolella stalkkaamiseksi, nimettömänä soittelemiseksi (onneksi nettiä ei ollut vielä tuolloin)ja jopa koulussa kiinni käymiseksi, jatkuvaksi seuraamiseksi välitunneilla, naamani ja kroppani yksityiskohtaiseksi, jatkuvaksi ruotimiseksi, perättömien ilmiantojen tekemiseksi REHTORILLE O.o YM ym. Tämä loppui vasta kun sain rehtorilta luvan tenttiä ysiluokan kevään ja kiusaajat eivät enää saaneet minuun yhteyttä.

    En tiedä vieläkään mikä minussä ärsytti niin kovaa. Olin nätti teini, hyvä koulussa enkä mennyt massan mukana. Ehkä juuri tuo >:).

    Kiusaaminen vaikutti minuun kahdella tavalla. Nuorempana annoin helposti ihmisten kohdella itseäni huonosti, esim. työnantajien ja poikaystävien koska olin jo niin tottunut siihen. Koin itseni arvottomaksi, ja jossain vaiheessa olen ollut erittäin itsetuhoinen.

    Toisaalta nykyään, hieman vanhempana, en ole vähäisimmässäkään määrin miellyttämisenhaluinen, olen tasan tarkkaan se mikä olen, take it or leave it :). Olen myös kyllästynyt muilta ihmisiltä tulevaan skeidaan, ja p*skapäillä ei ole enää sijaa elämässäni vaan he lentävät hyvin äkkiä pellolle. Osaan itse kohdella muita hyvin, ja oletan muilta samaa.

    Koen olevani kiusaajien yläpuolella.

    PS. Kiusaamisesta on ollut paljon rankkaa juttua mediassa. Ampumisia, itsemurha jne. Miksi ihmeessä jengi ei ota tästä opikseen vaan kiusaa edelleen. Ei koske ainoastaan kouluja vaan myös työpaikkoja.

    VastaaPoista
  31. Moikka

    En oikeen tiedä mitä voin enää lisätä, kun olen lukenu nää kaikkien muiden kommentit. Eli joo, mua kiusattiin koko peruskoulun ajan, siitä, kun en ole kokoa nolla. Luulin, että se loppuisi siihen mutta ehey, kiusaaminen seurasi vielä kauppikseen jonka kiusaamisen takia jätin kesken ja lähdin vuodeksi koko suomesta pois. Kiusaaminen on vienyt minulta koulutuksen, itsetunnon, iteluottamuksen ja ajanut viiltelyyn. Enää en tosin viiltele, koska olen saanut tämän kiusaamisen pois. En ole nähnyt kiusaajia sitten sen jälkeen, kun tulin takaisin suomeen ja siitä olen iloinen. En ole edelleenkään kokoa nolla, mutta siitä huolimatta olen saamassa pikkuhiljaa itsetuntoni ja luottamukseni sekä itseeni ja muihin ihmisiin takaisin. Ja tietenkin tämä blogi ja te Mimmi ja Peppi olette auttaneet suuuuuuuuuresti <3.

    VastaaPoista
  32. Minua kiusattiin ensimmäiseltä luokalta yhdeksänteen luokkaan. Vietin kahdeksannen luokan käytännössä kotona ja kävin vain tenttimässä kokeet. Koulussa tai kotona asiaan ei puututtu. Kotona oli sillä hetkellä vaikea tilanne (vanhemmillani siis) ja kouluni ei suostunut hyväksymään sitä tosi asiaa, että kiusaamista esiintyy. Itse asiassa rehtorimme jopa kehuskeli paikallislehdessä, ettei hänen koulussaan ole koskaan esiintynyt kiusaamista.

    Kiusaaminen tuotti minulla pahoja paniikkihäiriöitä ja järkyttävän huonon itsetunnon.

    Nyt 14-vuotta myöhemmin olen alkanut käymään terapiassa ja jo ennen terapiaa olen työstänyt tätä asiaa paljon ja yksin. Edelleen häpeän sitä, että jouduin kiusatuksi, enkä pysty siitä puhumaan kuin muutamalle harvalle. Tässä mielessä terapiasta onkin ollut minulle eniten hyötyä: on jokin paikka ja joku henkilö, jolle voi asiat sanoa suoraan tulematta tuomitksi tai pilkatuksi. Siitähän hänelle maksan :D

    Itsetuntoni on nyt parempi kuin koskaan, mutta edelleen minulla on vaikeuksia pärjätä ihmissuhteissa. En enää pelkää hylkäämiseksi tulemista, enkä ole niin miellyttämisen haluinen kuin ennen, mutta minun on vaikea luottaa keneenkään.

    Paniikki kohtaukset hoidin pois (aluksi lääkkeillä ja lopullisesti elämäntapamuutoksella), joten oloni on kohentunut myös sen takia.

    Voimia kaikille, jotka kamppailette näiden asioiden kanssa!

    VastaaPoista
  33. Olen vaihtanut pienen ikäni monta kertaa koulua, en kiusaamisen takia vaan sen takia, että olemme äitini kanssa muuttaneet monta kertaa. Ensin pääsin musiikkiluokalle ja siellä tunsin oloni hyväksytyksi, sain paljon kavereita ja meillä oli hauskaa, jouduin sitten 4. luokalla muuttamaan pieneen kaupunkiin, koska isoisäni kunto oli heikentynyt. Koska kaikki siinä pikku kylässä oli tuntenut toisensa jo melkein vauvoista saakka, oli vaikeaa päästä sisälle piireihin. Kaikki sanoi minua "kaupunkilissuksi", koska minulla oli uusimmat vaatteet ja tykkäsin laittaa itseäni. Olin kaikkien mielestä tyhmä ja ärsyttävä. Mietin usein, että mikä minussa on vikana ja miksi aina minua kiusattiin. Liikuin usein koulussa serkkuni kanssa, mutta kun hänkin sai uusia kavereita jäin aika paljolti yksin. Onneksi löysin 2 todella ihanaa kaveria, jotka puolustivat minua ja sanoivat, että muut ovat vain kateellisia minulle. Muutimme puolen vuoden päästä takaisin nykyiseen kaupunkiimme. En halunnut mennä enään musiikkiluokalla, koska ajattelin että olen ihan huono laulamaan. Menin siis taas uuteen luokkaan, jossa oli yksi "päälikkö" tyttö luokkassa, joka määräsi asioita. Jouduin hänen silmätikukseen. Sain paljon muita kavereita luokalta, joiden kanssa olen ollut paljon vieläkin yhdessä. Tämä tyttö ei käyttänyt ikinä fyysistä väkivaltaa, vaan henkistä. Haukkui pientä kokoani ja rumia vaatteitani vihjauksin. En kestänyt enään. Vaihdoin taas luokkaa, musiikkiluokalle. Tunsin viimein löytäneeni paikkani. Sain 2 parasta ystävää, joista toinen on edelleenkin paras ystäväni. Yläasteelle tultuani, näin kiusaajani, hän oli muuttunut. Olemme nyt todella hyviä ystäviä hänen kanssaan, joten kyllä. Ihmisetkin voivat muuttua iän myötä. Nykyään puolustan kaikkia kiusattuja, enkä halua muiden kokevan ikinä samaa kohtelua, kuin te tai muut joita on kiusattu. Jos suoraan voi sanoa, kiusaus on perseestä. Kaikki me ollaan samanlaisia, eikä ketään saisi haukkua ulkonäön, omien mielipiteiden tai muidenkaan asioiden takia.

    VastaaPoista
  34. Olin koko peruskoulu iän koulukiusattu.
    Ala-asteella se oli sitä ''oot tyhmä, etkä mahu tähän leikkiin mukaan'' meininkiä mutta rajua sellaista, en omistanut yhtään ystävää... muutaman kaverin, jolle kelpasin vain jos ne oli yksin.

    Ylä-asteella tuli kuvioihin henkinen ja fyysinen kiusaaminen. Muunmuassa pudotettiin penaali maahan kun käveltiin pulpetin ohi, seurattiin kotiin ja tönittiin ojiin, laitettiin ilkeitä lappusia lokeroon ja penaaliin. Olin mm.lehmä,valas,mursu,ruma,lihava,tyhmä ja usein kuulin myös lausetta ''tapa ittes ei susta kukaan pidä, eihän sulla oo ees kavereita''... Sitten pääsin pieneen kaveriporukkaan, jossa kaikki olivat myös koulukiusattuja ja sain hieman tukea, vaikkakin vain välituntisin, koska nämä tytöt olivat eriluokalla.

    6-lkn opettaja oli inhottava ja kiusasi myös minua, syytti milloin mistä ja soitti äidille turhista asioista mitä kiusaajat väittivät minun tehneen.
    Opettajat ja rehtorit toistelivat '' koita kestää, älä välitä niin ne lopettaa, ei asialle voi mitään tehdä'' yms.

    Olin masentunut, inhosin itsäni, viiltelin, itkin ja lopetin tunteiden näyttämisen ja puhumisen, jotta niistä ei kukaan voisi mua kiusata. Sairastuin myös EDNOS nimiseen syömishäiriöön ja voin todella huonosti, mutta jotenkin niistä ajoista selvisin, mutta vieläkin, vaikka siitä on jo 2 vuotta aikaa tappelen syömisen kanssa edelleen ja olen aika ajoin kovastikkin masentunut, vaikka lääkkeet olen lopettanut ja elämä menee ''hyvin''.

    Mutta toivotan jokaiselle koulukiusauksen uhrille paljon halauksia ja voimia <3 JOKAINEN KIUSAUSTAPAUS ON LIIKAA!!!!!

    VastaaPoista
  35. Mä oon myöhemmin onnistunut kääntämään kiusaamiskokemukseni voimavaraksi. Niiden ansiosta musta kasvoi fiksu ja tasapainoinen nainen, jonka ei tarvitse miellyttää ketään tai tehdä valintoja sen perusteella, mitä muut ajattelevat.

    Mä oon aina kuulunu siihen ns. suosittujen porukkaan. Se oli pahinta - pojat, joiden seurassa liikuin nimittelivät ja levittelivät juttuja selän takana, eivätkä parhaat tyttökaverit sanoneet mitään. Päinvastoin, jaksoivat puhua miten kivoja pojat olivat. Ja niinhän he olivatkin, kaikkia muita paitsi mua kohtaan. Yksi pojista sai jopa terkkaritarkastuksensa aikana selville painoni, en edelleenkään tiedä miten. Sen jälkeen kuulin jatkuvasti kuiskailuja selän takaa ja kiusaaminen paheni. Noihin aikoin olin vielä normaalipainoinen, siitä lähti kuitenkin sysäys lohtusyömiseen ja sen mukana paino nousi.

    Pidin sitä pitkään sisälläni, kunnes eräänä päivänä sain tarpeekseni ja menin kotiin itkien. Sanoin äidille, että tahdon vaihtaa koulua ja menin omaan huoneeseeni itkemään. En aluksi suostunut kertomaan mitä on tapahtunut, mutta lopulta kerroin isälle, joka soitti pahimman kiusaajani vanhemmille. Tästä seurasi kuitenkin se pahin vaihtoehto, eli kiusaaminen vain yltyi.

    Kun pääsin yläasteelle ja ainoana vanhasta luokastani menin uuteen kouluun, en olisi voinut olla onnellisempi. Sain ihania ystäviä, joista yhtä oli myös kiusattu ala-asteella. Tietämättäni autoin häntä jaksamaan itsemurhayrityksestä huolimatta ja yhdessä saimme puhuttua kokemuksistamme ja selvisimme kiusaamisesta voittajina.

    Edelleenkin, tämä ihminen on ainoa johon pidän yhteyttä kouluajoilta ja hän on yksi rakkaimmista ystävistäni. Haluaisin sanoa kaikille joita kiusataan, että kiusatut eivät ole heikkoja, kiusaajat ovat. Se mikä ei tapa, vahvistaa ja yleensä sorretut nousevat ja menestyvät elämässään niin paljon paremmin kuin ne, jotka joutuvat lyttäämään muita saadakseen itselleen paremman olon. Mä tiedän, että nyt selviän mistä vaan eikä kukaan voi tulla mun tielle.

    VastaaPoista
  36. Minua kiusattiin ala- sekä yläasteella ja kiusaaminen jatkui vielä 2.asteen koulussakin. Syitä en koskaan ole tiennyt. Ehkä niitä ei ollutkaan, valikoiduin vaan sattumalta uhriksi. Yhdeksi syyksi näin aikuisiällä olen arvioinut sen että olin nätti ja minulla oli pitkä paksu tukka. Sen takia yritän nykyäänkin olla mahdollisimman tavallisen näköinen. Leikkasin tukkani lyhyemmäksi ja olen lihottanut itseäni etten olisi niin "nätti". Kuulostaa ehkä hullulta, mutta se helpottaa oloani. Kiusaajat veivät elämäniloni ja positiivisuuteni, ja kärsin siitä edelleen. He muokkasivat minusta eri ihmisen, kuin mikä oikeasti olen.

    Voin edelleen fyysisesti pahoin kun näen kiusaajiani kaupassa tai muualla.

    Hulluinta tässä on se, että minusta tuntuu etteivät kiusaajat edes tajua kuinka paljon ovat vaikuttaneet elämääni. Toivon että he katuisivat tekojaan ja tuntisivat huonoa omaatuntoa, mutta luulen että asia ei ole niin.

    Kiusaajat laukaisivat minussa paniikkihäiriön, sosiaalisten tilanteiden pelon sekä masentuneisuutta. Olen kärsinyt näistä asioista jo yli 15 vuotta elämästäni.
    Olen myös edelleen todella ennakkoluuloinen uusien ihmisten kanssa. En päästä ketään lähelleni vasta kun olen kunnolla tutustunut ihmiseen ja todennut ettei hän haluakaan minulle mitään pahaa. Kiusaamisen vaikutus omaan elämääni on siis ollut suunnattoman suurta.

    Nyt aikuisena osaan toki jo puolustaa itseäni ja minusta on tullut hyvin sinnikäs ihminen. Ja elämäni on muutenkin mallillaan. En ole jäänyt surkuttelemaan kohtaloani vaan olen yrittänyt jatkaa elämääni. Onneksi olen vahva ihminen, heikompi olisi murtunut jo monta vuotta sitten.

    Kiitos Mimmi ja Peppi elämänmyönteisestä ja positiivisesta blogista. Olette ihania! Kunpa pääsisin taas halaamaan teitä. ;) ♥♥♥

    VastaaPoista
  37. Ala-asteella minusta levitettiin juoruja että minulla olisi täitä ja haukuttiin myös siitä että haisisin. Tämä ei kylläkään pitänyt paikkaansa sillä peseydyin säännöllisesti ja täitä minulla ei ollut. Ennen välituntia saatettiin kenkäni viedä roskikseen ja se tuntui myös pahalta.

    Liikunassa minut valittiin aina viimeisenä, se olin minä joka olin aina se huonoin ja hitain. Eihän minusta ollut mihinkään. Etenkin pojat aina nälvivät liikunnantunneilla. Eivät sanat "SÄ ET KOSKAAN OSAA MITÄÄN, SENKIN LUUSERI" katoa koskaan mielestä.

    Yläasteella kiusaaminen oli pahempaa. Haukuttiin läskiksi, heitettiin tavaroita lattialle ja käskettiin nostamaan ja kun en nostanut sain kuulla kommentteja "eikö kuntosi kestä" Minua myös revittiin hiuksista ja lytättiin aina lyttyyn.

    Sairastuin kaikesta tuosta bulimiaan, masennukseen ja ahdistuneisuushäiriöön. Bulimiasta ja masennuksesta olen selvinnyt mutta ahdistuneisuushäiriöstä kärsin yhä ja käyn terapiassa. Tällä hetkellä olen 18-vuotias mutta silti kärsin yhä tästä kaikesta. Olen puhunut.

    VastaaPoista
  38. Jokuaika sitten kirjoittelin omaan blogiin aiheesta...

    http://maaltajamerelta.blogspot.fi/2012/05/koulukiusaamisesta.html

    VastaaPoista
  39. Minua kiusattiin kolmosluokalta yläasteen loppuun asti. Syy kiusaamiseen oli hampaani ja hammasraudat. Olin ala-asteella iloinen ja sosiaalinen tyttö. Tulin kaikkien kanssa toimeen. En voinut ymmärtää, miksi mua nimiteltiin. Kerroin asiasta äitille, joka soitti opettajalle. Sitä kadun vieläkin. Opettaja otti asian puheeksi luokassani ja jokainen kiusaaja joutui pyytämään minulta anteeksi koko luokan edessä ja halaamaan mua. Nelosluokkalaiselle tytölle poikien halaukset luokan edessä olivat pahinta, mitä siihen aikaan pystyi enää tapahtumaan. Kiusaaminen pahentui, kun olin "kielinyt" ja jatkui yläasteen loppuun asti.

    Minusta tuli hiljainen ja ujo. En uskaltanut sanoa mielipiteitäni ja yritin niin kovasti miellyttää muita. Lukiossa kaveripiirini vaihtui ja ihmiset kasvoivat. Vaikka kiusaajat olivat samassa koulussa, en tuntenut itseäni enää kiusatuksi. Tunsin itseni enemmänkin ulkopuoliseksi ja yksinäiseksi. Etsin edelleenkin sitä sosiaalista ja iloista tyttöä itsestäni. Pienistä asioista alkanut kiusaaminen kaivertaa edelleenkin itsetuntoani. Piilottelen hymyäni ja luotto miehiin on mennyt. Olen 20-vuotias ja opettelen hymyilemään. Olen löytynyt ihania uusia ystäviä opiskelualani kautta ja opettelen heidän avulla uudelleen sosiaaliseksi ja iloiseksi. En silti pysty puhumaan kiusaamistaustastani kenellekkään. Lisäksi odotan, että löydän sen miehen, johon pystyn vielä luottamaan.

    VastaaPoista
  40. Minua kiusattiin melkein koko ala-aste ja Siihen osallistui kolme meidän luokkalaista tyttö . Kiusaaminen oli ehkä enemmänkin henkistä , ei niinkään fyysistä . Olen aina ollut ulospäin suuntautunut ja en ole ikinä suostunut painumaan kenenkään muottiin . Alun alkaen , kiusaajat olivat ystäviäni , mutta vähän kyseenalaisia silloinkin . Kiusaaminen alkoi sen jälkeen kun tytöt huomasivat minun olevani hyvin ulospäin suuntautunut ja erilainen kuin muut . Olin kaikkia isompi , olin iloisempi kuin kukaan muun , olin hyvää kaveria opettajien kanssa ja en koskaan puhunut pahaa yhtään kenestäkään . Ystäväni kääntyivät minua vastaan kun monista muokkaamis yrityksistään huolimatta eivät onnistuneet saamaan minua istumaan heidän muottiinsa . Ensin he aloittivat syrjimis leikin . Yhtenä päivänä olin porukassa , toisena en . Sain kuulla että he olivat puhuneet minusta pahaa selän takana ja haukkuneet minua monilla eri nimillä . Lopetin kyseisten tyttöjen kanssa olemisen . Sain uuden parhaan kaverin mutta vanhat kaverini saivat hänetkin vihaamaan minua . Tytöt soittelivat minua ulos , mutta kun menin sovitulle paikalle , he eivät koskaan ilmestyneet paikalle . Myöhemmin koulussa sain kuulla kuinka olin kamalan tyhmä kun olin edes ilmestynyt . Minkäs minä sille mahdoin että olin ja olen vieläkin niin hyvä uskoinen kaikkia ihmisiä kohtaan. Nyt olen lukion toisella ja kaikki on paljon paremmin . Heti kun pääsin ala-asteelta ja pääsin niistä kolmesta tytöstä eroon kiusaaminen loppui ja nyt minulla on ympärilläni maailman parhaat ystävät .

    VastaaPoista
  41. Kyllä on. Osaksi kiusaamiseni on ollut myös oma vikani, koska ala-asteella en aina käyttäytynyt ns. normien mukaisesti ja olen saanut oppia kantapään kautta, etten voi määräillä muita täysin mielivaltaisesti. Olen helposti omaksunut pomon roolin joissain tilanteissa, ja kaverit eivät tietysti aina siitä tykänneet.

    Kotona isäni on pari kertaa tokaissut, että minun tarvitsee laihduttaa, ja luulen tämän vaikuttavan yhä ajatteluuni (=isäni ei ole ikinä hyväksynyt minua sellaisena kuin olen). Ehkä tästä syystä ajattelen, ettei kukaan muu mieskään voi...

    Ala-asteen kolmannella siirryin toiseen kouluun muuttomme vuoksi ja sitä ennen ongelmia ei ollut ollut lukuunottamatta jotain yksittäistä kommenttia painostani. Paljoa en tuosta ensimmäisestä vuodesta uudessa koulussa muista, mutta sen kyllä, että vaikka paras ystäväni oli nyt kanssani samalla luokalla, sain silti viettää aikaa yksin, koska seurani ei kelvannut. Vasta oikeastaan tässä koulussa "tajusin" olevani ruma ja läski.

    Kiusaamiseni ei ollut systemaattista, vaikka toisinaan syrjimistä tapahtuikin. Osa luokan pojista teki selväksi, että olen äärettömän oksettava kaikin puolin, ja eräskin, johon olin ihastunut kolmannella, aikoi kohdella minua todella huonosti vitosluokalla. Ennen kyseinen poika oli siis ollut mukava minua kohtaan. Meidän luokalla kiusaamisesta tuntui saavan osansa aika moni, joten en voi sanoa olleeni se pahin silmätikku.

    Yläasteelle mentäessä iso osa vanhoista luokkalaisistani osui juuri samalle luokalle. Ihastuin erääseen toisesta koulusta tulleeseen poikaan ja ulkonäöstäni kiinnostuttua aloitin sinä syksynä laihdutusprojektin, joka jatkui kahdeksannelle saakka. Olin edelleen vähän pyöreä, mutta kuitenkin normaalipainoinen. Sain jopa hieman positiivista huomiota pojilta tuohon aikaan ja ihastuksenikin viestitteli minulle. :)

    Kasilla ihastukseni vaihtui yhteen näistä "apinalauman" pojista, ja siitäkös riemu repesi. Meidän kaveriporukkaamme myös pilkattiin muotiin viittaavilla nimityksillä ihan yläasteen loppuun asti. Painoni nousi taas, koska en jostain syystä jaksanut välittää asiasta. Ysin keväällä aloin saada puhelinsoittoja salaisesta numerosta, jossa tyttö raakkui: "RUMA, LÄSKI!" ja niin edelleen. Tätä jatkui lukion ensimmäisen luokan puoliväliin ja samalla talomme julkisivua käytiin hieman uudistamassa ketsupilla ja raaoilla kananmunilla. Olin ihmeissäni, koska en ollut tietääkseni riidoissa kenenkään kanssa. (Jatkuu)

    VastaaPoista
  42. (Jatkoa) Kuulin tietysti muita reittejä, ketkä tässä olivat kyseessä ja onneksi nämä kaksi tyttöä jäivät kiinni (epäilen heitä olleen kolme ainakin joillain "keikoilla", mutta nämä kaksi eivät ole ikinä tätä yhtä käräyttäneet). Selvisi, että kohteita heillä oli yli 50, ja että muidenkin tyttöjen perheiden talot ja postilaatikot olivat saaneet osansa.

    Poliisikuulusteluissa motiiviksi annettiin hauskanpito, vaikka itse uskon kyseessä olleen kateuden ottaen huomioon tyttöjen terrorin muut kohteet. :D Nämä paksupäät muuten jatkoivat vielä pilareiden soittelua kiinnijäämisen jälkeenkin ja pääsivät uudelleen poliisien käsittelyyn!

    However, lukiossa minua ei muuten enää kiusattu ollenkaan, mutta koin suurta tyytymättömyyttä vartalooni. Ykkösen kevättalvella sain uutta pontta laihduttamiseen, kun YLLÄTYS ihastuin taas uuteen poikaan, joka oli vuotta ylemmällä vuosikurssilla. Poika kuului ns. suosittuihin, mutta ensimmäistä kertaa elämässäni päätin ylittää itseni ja napata poikaystävän (:D). 17 täytettyäni aloin myös saada paljon positiivista huomiota pojilta ja koin sen hämmentäväksi. Rumasta ankanpoikasesta oli tullut - jos ei joutsen, niin ainakin hanhi. (Mainittakoon, että minäkin kuulun näihin, joita entiset kiusaajat ovat tulleet iskemään baarissa, eivätkä ole edes tajunneet, kuka on kyseessä, hah.)

    Päätin, että kun painoni on pisteessä x, otan yhteyttä ihastukseeni. Kynnystä madalsi se, että ko. poika oli käynyt joskus kehumassa irc-galleriassa yhtä piirrostani.
    Noh, seurustelimme hetken aikaa, mutta koin menneisyyteni taakaksi, enkä uskaltanut olla se, mikä oikeasti olin. En edes tuntenut itseäni peilistä, sillä niin paljon olin laihtunut ja myöhemmin olen diagnosoinut itseltäni ortoreksian. Tältä pojalta en koskaan saanut negatiivista kommenttia painostani, vaikka se vuosien varrella nousikin ja olen siitä hyvin kiitollinen. :)

    Tätä nykyä opiskelen unelmieni alaa ja olen muutoin tyytyväinen elämääni, vaikka se mies on vielä löytymättä. Valitettavasti aina pakit saatuani olen ajatellut sen johtuvan painostani. Onneksi sain tässä tänä vuonna muistutuksen siitä, ettei varmasti näin ole ollut!
    Tällä hetkellä olen normaalipainoinen, ja olen oikeastaan ollut jo monta vuotta. Siltikin olen tyytymätön ja haluaisin takaisin lukioaikaisiin mittoihini, vaikkei se taida olla mahdollista. Koen, että alkaisin viimein hyväksyä itseni ja muut kaikin puolin, jos saisin ulkoisen olemukseni ensin kuntoon.

    Kesän lopussa on vuorossa ala-asteen luokkakokous ja tavallaan minusta olisi hauska nähdä, onko esim. apinalauman pojista tullut jotain. Haaveilen siitä, että voisin kysyä suoraan yhdeltä heistä, onko hän vieläkin samanlainen ihmishirviö, mitä tuolloin takavuosina. :) Mutta katsoo nyt, haluanko osallistua kyseiseen tapahtumaan.

    VastaaPoista
  43. Kertoisin omasta kokemuksestani miltä tuntuu olla kiusattu, mutten osaa pukea tätä sanoiksi, enkä pysty siitä puhumaan/kirjoittamaan ilman että alan itkeä. Itse en kuitenkaan voi sanoa vielä että aika parantaa haavat, kiusaamisesta on vuosia, mutta minulle jäi niin pahat traumat että ne vieläkin vaikeuttavat elämääni ja parisuhdettani..

    VastaaPoista
  44. Minua kiusattiin 6-vuotiaasta aina lukioon asti. Lempinimiäni olivat perinteisen Läskin lisäksi mm. Jyrä ja Tankki. Saman pöytäryhmän pojat peittivät kotitaloustunnilla kasvonsa, etteivät vaan vahingossakaan näkisi minua ja oksentaisi. Etenkin pojat pilkkasivat minua. Sittemmin sairastuin masennukseen. Istuin terapiassa monet vuodet, ja vähän aikaa sitten minulla diagnosointiin epävakaa persoonallisuushäiriö. Päällepäin vaikutan normaalilta (joskin lihavalta) 27-v. aikuiselta mutta henkisesti olen heikko. Itsetuntoni on surkea. Pelkään edelleen miehiä. Onneni on minua koko sydämestään rakastava avomieheni ja kissani. Heille olen täydellinen.

    VastaaPoista
  45. Itse jouduin koulukiusaamisen uhriksi jo ala-asteella ja sitä jatkui läpi ylä-asteen. Oli haukkumista,juorujen levittelyä,päälle räkimistä ja fyysistä kiusaamista. Sain kuulla olevani läski,ihrakasa yms kaikkea muuta,mitä kuvitella saattaa.
    Vielä tänäkin päivänä mulla on vasemmassa käsivarressa n. 5cm arpi,jonka tein 9lk,ikään kuin avunhuutona. Siinä vaiheessa äiti otti yhteyttä kouluni rehtoriin ja kävimme yhdessä koulun vararehtorin puheilla. Se oli se klikki,jonka olisin tarvinnut jo paljon aikaisemmin. Vararehtorimme pisti rattaat pyörimään ja jo seuraavalla viikolla muutama kiusaaja tuli kaikkien nähden juttusille ja pyysivät anteeksi. Kiusaaminen väheni,vaikkakin ei loppunut kokonaan. Kiusaamiseni loppui,kuin pääsin pois peruskoulusta.
    Vei aikaa,ennen kuin sain intsetuntoni kohdilleen ja vielä tänäkin päivänä joskus tulee aikoja,jolloin tunnen oloni erittäin epävarmaksi. Mutta tiedän,että olen juurikin hyvä tälläisena,sanoi kuka mitä tahansa :)

    VastaaPoista
  46. Se tunne, kun et halua mennä aamulla esikouluun koska sinua pitkään kiusannut poika on edellisenä päivänä sanonut tuovansa isoisänsä haulikon mukanaan ja ampuvansa sinut koska olet niin järkyttävän läski.

    "Sit sä et enää koskaan näe äitiäs tai isääs."

    Olen 22-vuotias ja muistan tuon lauseen ikuisesti. Muistelu sai sydämen hakkaamaan. Minua kiusattiin koko peruskoulun ajan mutta tämä hetki on mieleenpainuvin kaikista. Muistan varmaan ikuisesti myös pojan koko nimen.

    VastaaPoista
  47. Minua kiusattiin pääasiassa 7. ja 8. luokalla, vanhempien poikien toimesta pääasiassa. Joskus myös oman ikäiset tytöt syyllistyivät kiusaamiseeni. Olen aina ollut pyöreä ja joidenkin mielestä se oikeuttaa solvaamaan ja huutelemaan perään mitä ikinä keksiikään päässään. Onnekseni mulla oli paljon kavereita, jotka hyväksyivät minut omana itsenäni, eikä koskaan tarvinnut jäädä yksin. Olen aina tykännyt pukeutua "normaalisti" (käytin samanlaisia vaatteita muiden ikäisteni kanssa) ja monesti yläasteella vaatteilleni naurettiin, koska ilmeisesti pyöreänä ei voi pukeutua kuten muutkin. Yhdeksännellä luokalla kiusaaminen helpotti, mutta edelleen kamppailen itsetuntoni kanssa päivittäin, koska noiden kahden vuoden aikana se onnistuttiin murskaamaan täysin.

    VastaaPoista
  48. Mua kiusattiin koko ala- ja yläaste. Ala-asteella se alko nimittelyllä yhden mun luokkalaiseni pojan toimesta. Tätä nimittelyä ja piikittelyä ulkonäöstä yms. kesti koko ala-asteen ajan ja muistan edelleen sen päivän kun kerroin asiasta mun sen aikaiselle luokanopettajalle, joka vaan totesi, että "Älä välitä." eikä tehnyt asialle mitään. Miten mä voisin olla välittämättä kun jokaikinen päivä kuulin ihmeellisiä muunnoksia esimerkiksi nimestäni tai ivallisia kommentteja painostani. Hassua, koska tällänen kommentointi tuli itsekin vähän ylipainoiselta ja pulskalta, sekä erikoisemman nimen omaavalta kaverilta. En kuitenkaan koskaan alentunut samalle tasolle ja alkanut haukkua toisia vaan yritin jatkaa normaalia elämääni koulussa ja toimia ihan niinkuin aina ennenkin.

    Myöhemmin ala-asteella, sunnilleen noin neljännestä luokasta ylöspäin mua alettiin ihan todenteolla syrjiä ja jättää pois porukasta ja sillon myös alko ihan kunnon henkinen väkivalta, joka jätti kyllä arvet, jotka löytyy edelleen tänäkin päivänä. Tällänen tietty tyttöporukka, jolla oli tietysti tämä johtohenkilö, joka manipuloi myös muut vähän vastahakoisemmat kiusaamaan mua, jatkoi tekemisiään yläasteelle saakka. Kokoonpano vaihtui osittain yläasteelle mentäessä, mutta sama ydin siinä pysyi aina; tää johtaja ja sen "sylikoira", joka oli mukana kiusaamisessa, koska ei ite halunnut jäädä yksin.

    Tuun aina muistamaan sen päivän kun oltiin kuudennella luokalla ja tuli aika pistää lappuihin niiden kavereiden nimet, joiden kanssa halus yläasteella samalle luokalle. Koska mulla ei ollut muita kavereita ja yritin parhaani mukaan roikkua näiden kiusaajien perässä (tänäpäivänä ei voi kyllä liikaa miettiä, että minkä helvetin takia...) kirjotin itse lappuuun pahimman kiusaajani nimen. Eikä kukaan, ei yksikään, laittanut mun nimeä siihen paperiin. Ne hoiti sen sillain taktisesti, mietti tarkasti, mitä kukakin kirjottaa, että jokainen niistä pääsis varmasti samalle luokalle, mutta ykskään ei kirjottanun mun nimeä. (JATKUU)

    VastaaPoista
  49. (JATKUU)

    No, päästiin sitten yläasteelle ja se ala-asteen porukka hajos hieman. Itse kuitenkin päädyin tän kiusaajan ja sen sylikoiran kanssa samalle luokalle. Meidän luokkaan tuli myös yks ihan uus tyttö, joka alko melkein samantien kaveerata näiden kahden mun tunteman tytön kanssa ja kohta ne olikin jo sellanen porukka, joka aiheutti mulle surua ja tuskaa lähes jokainen päivä. Mut jätettiin kylmästi ulkopuolelle kaikesta, mua karkuun juostiin, mulle valehdeltiin päin naamaa, puhelimitse, netissä, ihan joka paikassa. Mua haukuttiin tyhmäks, läskiks, ärsyttäväks, ihan jokaisella nimellä mitä keksiä voi. Itkin itteni uneen niin monta kertaa yläasteen aikana ja kun kerran kerroin ton mun pahimmalle kiusaajalle, se pyysi anteeks. Ja mä annoin. Koska olin heikko. Koska mulla ei ollut ketään muuta. Olin täysin yksin. Enkä halunnut sitä, joten pahasta olosta huolimatta tein parhaani roikkuakseni niiden mukana. Joskus ne jopa otti mut mukaan leikkeihinsä ja sisällytti mut niiden koulunjälkeisiin suunnitelmiin. Joskus mulla oli jopa ihan hauskaa niiden kanssa. Mutta sitten taas seuraavana päivänä mentiin takas siihen normaaliin rutiiniin, jollon mä en ollut mitään. Olin pelkkää ilmaa. Olin ihan kun joku spitaalinen ja mua karkuun oli pakko päästä, hinnalla millä hyvänsä.

    Sitten yläaste loppu ja pääsin lukioon. Uuteen kaupunkiin. Täysin uusien ihmisten kanssa. Ja melkein itkin ilosta ensimmäisen päivän jälkeen. Ihmiset tuli puhumaan MULLE. Ihan itsestään. Ne nauro mun jutuille. Ne pyysi mua niille. Mun puhelinnumeroa kysyttiin, jotta mua voitais soittaa syömään tai rannalle. Mua kutsuttiin juhliin. MUSTA TYKÄTTIIN SELLASENA KUN MITÄ MÄ OIKEASTI OLEN. En usko, että kovin moni niistä ihmisistä tietää kuinka kiitollinen oon niille. Kuinka hyvältä musta tuntui ensimmäistä kertaa mun elämässä. Kuinka paljon mä niistä välitän. Vaikka lukiossakaan en täysin päässyt eroon kaikesta draamasta mitä erilaiset kaverisuhteet toi tullessaan, mua ei haitannut. Koska ne selvitettiin istumalla alas ja puhumalla. Ei lähtemällä karkuun ja tekstaamalla mulle myöhemmin miten paska ihminen mä oon. Vihdoin olin jossain missä pystyin hengittämään ja oleen se ihminen joka oikeesti olen ja vietin elämäni parhaimmat kolme vuotta niiden ihmisten keskellä.

    Tässä todella lyhyt briiffaus mun kiusaamishistoriasta. Tuolta välistä puuttuu monenmonta juttua, monta asiaa, joita mulle tehtiin ja sanottiin, mutta ainakin saitte jotain käsitystä.

    Oli ihana huomata kun kirjotin tota lukio-kohtaa kun melkein kyyneleet kihos silmiin ja mulla oli maailman suurin virne mun kasvoilla. Parhaat kolme vuotta ikinä.

    VastaaPoista
  50. Ala-asteella mua jo alettiin syrjimään ja pientä nälvintää oli ilmassa, muistan miten multa vedettiin housut monta kertaa keskellä ruokalaa nilkkoihin. Ah, ihana 90-luku ja kuminauhavyötäröhousut! Ala-asteella sen vielä kesti. Olin ehkä joskus välitunteja yksin, mutta sain ainakin olla rauhassa. Yläasteella alko helvetti. Oon aina ollu hyvä koulussa, mutta yläasteella joku sai hienon idean laittaa mut "erityisluokalle rauhoittamaan muita" ja vietinkin sit kolme vuotta luokassa, jossa muiden oppilaiden keskiarvo oli 6 paikkeilla ja oma päättötodistuksen keskiarvo oli 9,5. Siitähän muut sai hyvän syyn alkaa kiusaamaan mua. Asiaa ei parantanut se, että sain samaan aikaa silmälasit ja kärsin järkyttävästä aknesta. Ei varmaan tarvitse edes mainita, että olin lievästi ylipainoinen. Normaali koulupäivä alko huorittelulla, jatkui mm. sylkemisellä kouluruokaan. Kolmen vuoden aikana mut myös lukittiin moneks tunniks vessaan, tungettiin käsiä hameen alle, puristeltiin tissejä ja takapuolta, annettiin lumipesuja, kaadettiin ojaan, otettiin valokuvia kun vaihdoin vaatteita liikkatunnin jälkeen ja nää kuvat julkastiin netissä. Viimenen niitti oli se kun sain tekstarin entiseltä kaverilta "Tuunko tuomaan köyttä niin voit hirttää ittes?" Puhuin asiasta koulussa ja kotona, mutta kaikki oli voimattomia kiusaajien edessä. "Pääkiusaajalla" oli jo ongelmia viranomaisten kanssa, joten häntä ei voinut vähempää kiinnostaa sosiaalityöntekijät ja myöhemmin 9.luokalla poliisit. Eikä poliisiakaan kiinnostanut mun rikosilmotukset mm. pahoinpitelystä ja puhumattakaan niistä kaikista multa varastetuista kamoista.

    Onneksi pääsin yläasteen jälkeen pois täältä lähiöstä ja lähdin lukioon yhteen Suomen parhaista lukioista. Vihdoinkin sain olla rauhassa. Nyt olen valmistumassa lakimieheksi ja nautin siitä vallan tunteesta kun entiset kiusaajat ovat mm. kuolleita, vieroituksessa tai vankilassa. Kerran olen vaikuttanut siihen, ettei entinen kiusaajani saanut työpaikkaa firmasta jossa olin opiskeluaikana töissä.

    En vieläkään uskalla kulkea kotipaikkani kaduilla yksin, vaikka yläasteesta on jo vuosia, ja kuten sanottu, suurin osa kiusaajista on suljettuna joko laitokseen tai vaihtoehtoisesti mullan alla. Itsetuntoni on yhä aivan nollassa ja en voi katsoa itseäni peilistä inhoamatta jokaista asiaa itsessäni. Kärsin erilaisista syömishäiriöistä ja kuulen vieläkin ne läskiksi haukkumiset korvissani. En usko selviäväni koskaan tästä täysin, koska edes ammatti"auttajat" eivät usko minun kärsivän kiusaamisesta. En luota yhteenkään ihmiseen, koska uskon, että kaikki haluavat minulle vain pahaa. Yläasteajoista muistona kulkevat myös kaikki arvet käsissä.

    Kirjoitan graduani koulukiusaamisen kriminalisoinnista ja toivon, että saan sen vielä jonain päivänä julkisuuteen ja tällä tavoin muutettua sen tosiasian, että suurinosa koulukiusaajista elää elämänsä loppuun asti ilman mitään rangaistusta tai seuraamusta teoistaan, jotka pilaavat niin monen ihmisen loppuelämän. Jokainen kiusaaja on minun silmissäni rikollinen ja ansaitsee siitä rangaistuksen.

    -Heidi

    VastaaPoista
  51. Minua kiusattiin koulussa lähinnä varmaan sen takia, että oli arka ja hiljainen lapsi. Ja kun koulukiusaamista harrasti "saman kylän pojat", sain kokea sitä myös yläasteella - jolloin seuraan liittyi toki myös uusia kiusaajia, kun tajusivat että minuun voi purkaa pahaa oloaan.

    En vieläkään ymmärrä mikä minussa koettiin uhkana - en ollut huippuälykäs, sain keskivertonumeroita ja -todistuksia. Olen aina ollut pitkä ja hoikka ikäisekseni, mutta sekään ei oikein selitä mitään, koska useimmat kiusaajat olivat poikia. Kyllähän näitä ihastuttavia "v*ttu kun oot lauta", "sä oot varmaan anorektikko, tapa ittes"- juttuja alkoi kuullakin sitä yläasteella enemmän.

    Sinäänsä on onni, ettei kiusaaminen mennyt koskaan fyysiseksi - vaikkakin arpia siitä on jäänyt ihan yhtälailla huonon itsetunnon muodossa. Kestää myös kauan ennen kuin pystyn luottamaan uusiin ihmisiin.
    Vasta nyt, jo 30 vuoden rajapyykkiä lähestyvänä, olen pystynyt antamaan pahimmalle kiusaajalleni anteeksi - vaikka minun ei tarvitsisi ja vaikka lupaisin etten koskaan niin tekisi. Olen vuosien mittaan saanut kuulla että hänellä oli todella rankka lapsuus; äiti oli vankilassa koska tämä tappoi pojan isän. Viimeksi kuulin että tämä jätkä käyttää nykyään huumeita... Vaikka hän osasikin olla todella ilkeä ja teki varsinkin yläaste-elämästäni h*lvettiä, en pysty häntä enää vihaamaan. Toivon vaan että hän saisi muitakin syitä elää kuin huumeet.

    - Forgiven

    VastaaPoista
  52. Olin kiusattu koko peruskoulu ajan, se jätti syvät jäljet sisälle. Koskaan en kelvannut sellaisena kuin olin, olin liian paksu, ajatusmaailmani ei kelvannut muille, kaikesta mistä pidin sitä oli kiva pilkata ja osoittaa ettei seuraani kaivattu. Kouluun meneminen ei ollut koskaan miellyttävää, pelkäsin kommentteja ja ihmisten käytöstä. Kellekään en uskaltanut koskaan kertoa kiusaamisesta, vaikka kuinka paljon teki kipeää. Peruskoulun takia itsestäni muodostui persoona, joka hymyilee vaikka sattuu, ei kerro kaikkia ajatuksiaan, hyvin hiljainen, ujo, ihmisten seurassa olo jännittää ja ensimmmäinen ajatus muista ihmisistä "mitä toi mahtaa musta ajatella?". Yhden ystävän löysin peruskoulusta, jonka takia jaksoin aina seuraavaan päivään :)

    VastaaPoista
  53. Ihana on se tunne, että joku toinen ymmärtää. Omalla kohdallani kiusaaminen alkoi ensimmäisellä luokalla ja pääsääntöisesti poikien toimesta. Heti ekalla luokalla olin jonkun pojan mielestä erilainen tummine silmineni ja hiuksineni ja päädyin sitten lopulta itkien kotiin. Sittemmin iloisuuteni on ollut joillekin kova pala ja ilkeyksiä on suollettu minua lannistaakseni. Ulkonäköäni on kommentoitu naiseudestani ja ulkomuodostani aina ylä-asteelle saakka. Etenkin kehittyessäni tytöstä naiseksi tuntui, että olin poikien arvosteluille vapaata riistaa, kun en osannut epävarmuudeltani puolustautua.

    Minua on aliarvioitu, vähätelty, nöyryytetty ja jätetty kuuntelematta, jonka vuoksi aloin näkemään itseni arvottomana ja tyhmänä. En missään vaiheessa ymmärtänyt, että mitä tein väärin. Lopulta ajattelin olevani kelvoton, jolla ei ole oikeutta näkyä, olla ja vaatia itselleen kunnioitusta. Toimintani meni siis paljon miellyttämiseen ja hyväksynnän hakemiseen.

    Sairastuin sittemmin hyvin vakavaan syömishäiriöön ja masennukseen. Olin ajoittain itsetuhoinen ja vihasin voimakkaasti itseäni ja olemustani. Sain monen vuoden jälkeen kuitenkin takaisin elämänhalun tukiverkostoni ja avun voimin. Opin myös elämään jälleen itseni kanssa ja rakastamaan itseäni sellaisena kuin olen. Päätin myös hankkia ympärilleni ihmisiä, jotka halusivat minulle hyvää ja hyväksyivät minut minuna. Olen edelleen varoivainen keitä päästän lähelleni, mutta olen myös oppinut luottamaan jälleen ihmisiin.

    Missään vaiheessa sairauttani en lopettanut yrittämistä, sillä en halunnut antaa kiusaajilleni viimeistä voittoa. Päätin siis keskittää vähäiset voimani opiskeluun ja menestymiseen. Vielä opiskeluaikananikin jouduin kiusatuksi ja vanhat haavat avautuivat, mutta selvisin siitä, sillä olin aikuinen ja pystyin käsittelemään asiat myös enemmän järjellä. Sen huomasin, että olin jäänyt liiaksi uhrin asemaan ja se altisti minua näin myöhemmälläkin iällä kiusaamiseen.

    Elän nyt hyvää elämää ja olen jopa onnellinen. Sekin on jännä tunne monien vuosien jälkeen ja sen uskaltaa jopa sanoa ääneen. Sen opin, että en koskaan anna periksi ja voin itse vaikuttaa elämääni. Vaikka tämä voi tuntua typerältä joillekin joita kiusataan tällä hetkellä, niin sen voin sanoa, että se mikä ei tapa niin todella vahvistaa! Monta ikävää asiaa olisi voinut kyllä jäädä kokematta, mutta toisaalta voin sanoa, että olen selviytynyt niistä ja olen ylpeä itsestäni!

    VastaaPoista
  54. Valitettavan tuttua.
    Minua kiusattiin pienellä paikkakunnalla n. 6 vuotta peruskoulussa eikä todellakaan helpottanut se että äitini on myös kiusaaja. Koulussa ens uskaltanut puhua kenellekään ja keskityin vain opiskeluun. Minua syrjittiin, supistiin seläntakana, haukuttiin ja leviteltiin juoruja. Kun pääsin koulusta kotiin sama meno jatkui, kuulin kuinka huono, lihava, laiska ja huono ihminen olen. Yläasteella olin niin yksin kuin voi olla, kolmen vuoden aikana en käynyt kylässä eikä kukaan käynyt meillä. Kärsin masennuksesta ja saatoin illalla suunnitella hautajaisiani. Muistan ikuisesti äitini sanat kun en halunnut kertoa jotain " TURHA TULLA ENÄÄ SITTEN KITISEMÄÄN" Sen jälkeen olen sulkeutunut omaan kuplaani. En luota keneenkään, en halua tutustua ihmisiin, pelkään muita ihmisiä. Elämäni paras asia oli se että äitini heitti minut ulos (kuinka ironista), pääsin yli siitä elämän vaiheesta.
    Ammattikoulussa asit onneksi helpottuivat ja sain jopa "kavereita". Myöhemmin tajusin että näihin ihmisiin ei ole luottamista. Mutta jo muutama kaveri auttoi muuttamaan maailmaani positiivisemmaksi ja nyt olenkin jo löytnyt muutaman ystävän joihin voin luottaa töiden kautta. Erityisen ylpeä olen kuitenkin siittä että muutin kaikki kokemani kauheudet voimaksi ja nykyään saankin kuulla siittä miten voinkaan joka päivä olla niin positiivinen. Muutamalle olenkin vastannut että huonoinakaan päivinä ei ole hyvää syytä olla hapan kun miettii kuinka kamalaa ennen on ollut!

    VastaaPoista
  55. Haukkuja, halveksivia katseita, tönimisiä. Jokapäiväistä painajaista. Kuumemittaria pidin kiinni patterissa, tungin sormia kurkkuun, mitä vain jotta näyttäisi kipeältä eikä tarvitsisi mennä kouluun. Ja ikuisesti muistan sen hetken, kun viimeinenkin kohta "turmeltiin" kehostani. Muuten olin jo kuullut olevani läski, ruma, tiesmitä. Mutta silmiini ei oltu "puututtu". Kunnes kerran eräs poika totesi katseidemme kohdatessa pikaisesti kuolevansa ja sokeutuvansa koska katsoin häneen. Vakavaa masennusta, oman kehon turmelemista kostoksi omalle rumuudelle ja kamaluudelle. Vasta viime vuoden puolella vihdoin aloin kokea oloni paremmaksi, neljä vuotta koulun vaihdon jälkeen.

    koulu-ura kiusattuna

    VastaaPoista
  56. Kyllä, minua on kiusattu. Kiusaaminen alkoi ala-asteen lopussa ja kiusaajaksi rupesivat ala-asteen enstiset hyvät ystäväni. Koska he olivat olleet hyviä ystäviäni, tiesivät he minusta paljon sellaista, jota muut eivät tienneet. Nämä asiat levisivät vähitellen koko ala-asteellemme. Tilanne ei helpottanut yläasteella, vaikka kiusaajat olivat eri luokalla kuin minä. Nämä kiusaajat haukkuivat minua kaikille uuden yläasteen oppilaille ja näin minun oli vaikea saada ystäviä, sillä suurin osa uskoi heitä, sillä melkein kukaan ei tuntenut minua. Ruokalassa kiusaajat istuivat aina samassa pöydässä lähellä astioiden palautuspistettä ja huutelivat ja vislasivat aina, kun menin ohi. Joskus ulos mennessäni he odottivat ovella ja "vahingossa" tönivät minua. Sanoin harvoin heille mitään vastaan, sillä olisin saanut vain lisää haukkumasanoja niskaani. Kerroin ala-asteella asiasta vanhemmilleni, mutta yläasteella en kertonut heille, että kiusaaminen jatkui.

    Viime syksynä pääsin lukioon eri paikkakunnalle ja elämäni on parantunut huomattavasti. Olen saanut paljon uusia ystäviä ja hyväksyn itseni tällaisena. En edelleenkää tiedä, miksi kiusaajat valitsivat juuri minut kohteekseen enkä tuskin koskaan saa tietääkään. Jos nykyään nään jonkun kiusaajistani, sydämeni hyppää aina kurkkuun ja minua pelottaa, että he huutelevat jotain minulle. En ole vieläkään päässyt lopullisesti yli kiusaamisesta. Kuitenkin nykyinen ja pitkäaikainen paras ystäväni on auttanut paljon asiassa ja hän on minulle yksi tärkeimmistä ihmisistä koko maailmassa.

    VastaaPoista
  57. Hei! Ensinnäkin haluan sanoa, että mahtavan aiheen olette keksineet ja olen todella sitä mieltä, että kasvatusalan ammattilaiset voivat oppia tästä projektista, jos nyt vain tulevat näitä juttuja lukemaan! :)

    Itselleni yläaste oli vaikeaa aikaa. Olin silloin melko epävarma itsestäni ja tunsin olevani kankea sosiaalisissa tilanteissa. En tiedä, olivatko edelliset huomiot syitä vai seurauksia minun syrmiseen. Kaikki alkoi jo 7-luokalta, mutta paheni 8-luokalla. "Kaveriryhmääni" kuului neljä tyttöä - minut mukaanlukien. Tai oikeastaan minut ulosjätettynä. Yksi kaveriryhmääni kuuluvista oli minun paras ystäväni ja sen takia tilanne tuntui erittäin lamaannuttavalta: kouluaikana olin hänen nokkimisjärjestyksessään vihoviimeinen, mutta koulun loputtua puhuimme kaikesta ja tukeuduimme toisiimme. Minulla oli ikäänkuin viha-raukkaus-suhde häneen - koulussa kirosin hänet mielessäni syvimpään helvettiin ja koulun ulkopuolella koin aidosti, että minulla on Ystävä.

    Kiusaamisen muotoina oli juurikin tämä sanaton syrjintä, sisäpiirijutuista eristäminen ja ryhmätyön tekemisessä jäinkin aina "jämäryhmiin". Tiedän, että minusta puhuttiin pahaa myös internetissä olessani lukiossa. Kiusaaja oli kirjoittanut omaan blogiinsa, joka minä en tietenkään päässyt lukemaan, että kuinka "kana kotkottaa" tai jotain sinne päin. Kuulin tämän lukioaikaselta kaveriltani, joka ei kuitenkaan uskaltanut paljastaa, mitä kaikkea tämä kyseinen kiusaaja oli minusta sivuillensa kirjoittanut - ehkäpä hän halusi suojella minua. En myöskään tiedä, kuinka moni "kaveripiiriini" kuuluva henkilö oli yhtynyt mukaan siihen keskusteluun.

    Tässä on ote minun päiväkirjastani, jota kirjoitin lukioaikana ja joka myöskin toimi minun omana henkireikänä: "Itsestäni minulla ei ole paljoakaan sanottavaa. Yläaste oli minulle aika pirullista aikaa. Olin se "neljäsrenki" - minnekkään kuulumaton. Eivät he välittäneet tunteistani, ja miltä minusta tuntui, kun he istuivat kolmisin kahdenhengen sohvalla ja minä vasta päätä yksin kahdenhengen sohvalla. Nyt sen sanon, minusta tuntui, kun olisin ollut saasta, alempiarvoinen. Se teki minusta jokseenkin katkeran, ja silloin patoutuneet tunteet ovat tehneet minulle kuoren suojaamaan minua haavoittumisilta, eikä sitä saakaan kaikki hyypiöt purettua. Se on minun puolustuskeinoni, pelastus enkelini. Mottoni kuuluu näin: "Enkeleitä onhan heitä, mutta enemmäkseen Perkeleitä"." (28.2.2008)

    Nykyään minulla menee suunnattoman hyvin. Opiskelen sosiaalisella alalla, joten sosiaaliset taidot ja usko ihmiskuntaan on säilynyt. Olen saanut luotettavia ystäviä monelta paikkakunnalta ja olen tullut sinuiksi itseni kanssa.

    VastaaPoista
  58. Onhan minua kiusattu. Ala- asteen neljännestä yläasteen seiskalle/vähän kasin puolelle. Muutin koulua ja kaupunkia (KSNK-->KVL) tuolloin neljännellä ja isommassa kaupungissa sain sitten kokea henkistä kiusaamista. Läskiksi ja rumaksi mua haukuttiin, samoin rillipääksi. Pahin kiusaajani oli K.T., jonka takia kerran sulkeuduin koulun vessaan ja huusin oven läpi "MÄ TAPAN ITSENI JOS SINÄ ET LOPETA!!!!!!". Joku muistaakseni sanoi tälle henkilölle, että "lopeta tuollainen" ja uskalsin vihdoin tulla vessasta ulos. Taisin kertoa asiasta myöhemmin äidilleni, mutta varma en ole. Olin vähän niinkuin sellaisessa sumussa..

    Yläasteella kiusaaminen tapahtui lähinnä ylempiluokkalaisten poikien taholta. Joskus sitä sattui ihastumaan johonkuhun vuotta vanhempaan, ja sitten kun tämä sai sen jotain kautta tietää, alkoi päin naamaa nauraminen ja selän takana ilkkuminen. Kyseinen poika saattoi olla muka leikisti kiinnostunut ja sitten kuitenkin haukkui läskiksi ja kakaraksi. Noista selvisi oikeastaan ystävien avulla, onneksi oli sellaisiakin.

    Aikuisena koettu kiusaaminen on sen sijaan jättänyt isommat arvet. Ensimmäinen, vakava ihmissuhteeni alkoi kun olin 15 ja poika 16. Olimme yhdessä 7 vuotta, joista kaksi kihloissa. Jollain tapaa tuota kiusaamista voi verrata koulukiusaamiseen. Kyseinen mies oli perfektionisti ja voitte kuvitella, millaisena hän näki "rakkaudentunnustuksistaan" huolimatta tämmöisen ylipainoisen, laiskan naisen. Viimeinen pisara oli, kun hän sanoi minulle "Sä olet liian lihava, jotta sun kanssa voisi tehdä lapsia." Siinä kohtaa mulla napsahti ja päätin, että saa olla viimeinen kerta kun mua solvaat. Petin häntä ensimmäisen mahdollisuuden tullen ja meille tuli ero. Mietin vain, että maailmassa on varmasti mies, joka huolii mut tälläsenä. Ja niin olikin. Mutta itsetunto oli jo poljettu maahan ja sitä on vaikea nostaa. Pikkuhiljaa, niin se onnistuu.

    En voi muuta kuin todeta, että jokainen meistä on kaunis tavallaan ja kiusaajat ovat niitä surkeimpia, heikoimpia eri tavoin reppanoita ihmisiä, kun eivät toisten ainutlaatuisuutta tajua. Joskus joku onneksi oppii tajuamaan, ja silloin on maailmassa yksi kiusaaja vähemmän.

    VastaaPoista
  59. Olen menossa ysille ja minua on kiusattu siitä asti kun äitini kuoli ja sairastuin anoreksiaan. Kun olin seitsemän muutimme helsingistä pois pikku kaupunkiin joka oli minulle "järkytys".Olin kaksi ekaa luokkaa ihan yksin ja kaikki katsoi mua alentavasti koska puhuin eritavalla kun toiset, en ollut vielä silloin kovin laiha vaan juuri sopivan kokoinen. Minulle tuli lukihäiriö ja siitäkin sain kuulla. Äitini kuoli kun nelosta oli jäljellä pari viikkoa. Kun tulin kouluun olin 10kiloa laihempi ja siitä alkoi fyysinen kiusaus. Kun kerran liikka tunnilla joku sanoi minulle jotain äitistäni katsoin häneen ja tönäisin maahan, käännöin selkäni ja tyttö hyppäsi selkääni ja kaaduin pari tyttöä potkaisi minua niin että kylkiluuni pari kylkiluutani murtui. Silloin opettaja vastaa puuttui kiusaamiseen ja sain olla rauhassa ylä asteeseen asti. Mutta silloin hakeuduin väärään porukkaan ja kasilla jäin siitä pois koska ne ei tajunnu kuinka tärkeetä mulle oli olla isän kanssa,koska äitä en nää enää koskaan. Minusta leviteltiin koulussa juttuja ja muutenkin olin aika yksin. Kasin lopussa kumminkin sain pari kaveria jotak hyväksyy minut. Toivon että ysi luokka menee pian ohi että voin jättää kaiken taakseni ja alkaa toteuttaa unelmaani, muuttoa jenkkeihin. Iman unelmaa ja ihanaa isääni en olisi enää tässä .

    VastaaPoista
  60. Minua kiusattiin koulussa ensin ala-asteella siitä, että olin pidempi ja isokokoisempi kuin muut. Haukuttiin hongankolistajaksi. Ei mitään fyysistä kiusaamista, mutta nimittelyä ja viimeiseksi jättämistä. Vaihdoin koulua ja osittain kiusaaminen jatkui, mutta lievempänä. Yläasteella sitten nimittely jatkui ja silloin aiheena oli vääränlainen hiusmalli, pullukka olemus ja muut ulkonäköasiat. Onneksi rinnallani oli koko ajan kavereita, jotka puolustivat minua ja olivat tukena. Koin pahaa oloa, mutta näiden kavereiden avulla pääsin yli pahimmista ajoista.

    VastaaPoista
  61. Ala-asteella viidennellä luokalla vuotta vanhemmat tytöt nimittelivät jatkuvasti milloin miksikin pissishuoraksi tms, mitään fyysistä kiusaamista ei onneksi ikinä tapahtunut mutta kyllä se nimittely pahalta tuntui. Mua ei koskaan kuitenkaan pelottanut mennä kouluun sen takia, vaan kuljin aina pää pystyssä tän porukan ohi ja nielin kaiken. Joku päivä kuitenkin päätin, että nyt saa riittää. Menin kertomaan koulun rehtorille asiasta, hän otti tytöt puhutteluun ja sain heiltä anteeksipyynnön ja nimittely loppui. Toivon, että jokainen, ketä kiusataan, kertoo siitä jollekin. Oon todella kiitollinen meidän ala-asteelle, joka otti koulukiusaamisasiat vakavasti ja näin ollen koulussa oli yleisesti ottaen hyvä ilmapiiri koska kiusaamista oli todella vähän. Näin pitäisi kaikkien koulujen toimia, ikävä kyllä koulukiusaaminen jätetään aivan liian vähälle huomiolle useimmissa kouluissa ja sen takia joillain kiusatuilla saattaa olla huono itsetunto koko loppuelämän. Jos sua kiusataan, niin tee asialle jotain. Lauo takaisin, ja jos se on mahdotonta tai et uskalla, niin aina on joku, jolle voit asiasta kertoa. Muuten se kiusaaminen ei lopu, surullista mutta totta.

    VastaaPoista
  62. Mua kiusattiin kutosluokalta ysille asti. Kyläkoulua käydessäni ala-asteen ajan luokallamme oli vain kuusi oppilasta, ja yksi tytöistä oli sosiaaliselta statukseltaan paljon korkeammalla kuin itse olen, joten hän rupesi joukon johdattajaksi, minua vastaan. Olen aina ollut todella hyvä koulussa tekemättä kuitenkaan mitään, joten sain totta kai hiken maineen vaikka hyvät arvosanat eivät lukemalla tulleetkaan. Elämäni taisi olla tämän kiusaajatytön mielestä liian täydellistä, sillä minulla oli rakastava perhe (hänen vanhempansa olivat eronneet ja taustansa oli hiukan rikkinäinen), olin hyvä koulussa ja soitin viulua menestyksekkäästi. Niinpä hän päätti sitten kääntää koko luokkamme minua vastaan, ja vietin välituntini yksin keinuen. Vaikka viihdynkin todella hyvin yksin, nautin vain itse valitusta yksinäisyydestä. Edelleen kamalimpia kokemuksia kiusaamiseen liittyen on se, kun on pihalla jossa on ihmisiä joiden kanssa haluaisi viettää aikaa, mutta kukaan heistä ei halua viettää sitä minun kanssani. En olisi halunnut olla yksin.

    Yläasteelle mennessämme vaihdoimme koulua ja luokallemme tuli paljon lisää oppilaita joten en enää joutunut olemaan yksin. Silti tuo tyttö jatkoi haukkumista, vähättelyä ja selän takana pahan puhumista. En kuitenkaan ollut epätoivoinen, sillä olin jo vuosia sitten päättänyt että muutan Helsinkiin lukioon. Se auttoi jaksamaan, saatoin ajatella että tätä kestää enää vain vuoden, sitten minun ei tarvitse katsoa tuota naamaa ja kuunnella noita juttuja enää ikinä. Ysin viimeisten viikkojen välitunnit vietinkin musaluokassa soittamassa ja laulamassa koska en jaksanut enää kuunnella ja sain rauhoituttua niin seuraavaa tuntia varten.

    Pahinta tuossa ala-asteen kiusaamisessa oli se, ettei opettaja välittänyt ollenkaan. Kiusaajatytön äiti on kylällämme iso kiho, joten opettaja ei sen takia uskaltanut ottaa asiaa kunnolla käsittelyyn. Joskus saattoi sanoa että hei, lopettakaas nyt, mutta mitään ei tapahtunut. Ja ei hänkään voinut kaikista pahinta huomata, eli niitä sanoja jotka sanottiin opettajan kuulumattomissa. Vanhemmilleni en jostain syystä kertonut kutosluokan aikana, ehkä ajattelin että ei se enää huomenna kiusaa.

    Nyt elämäni on täydellistä. Pääsin muuttamaan Helsinkiin ja siihen kouluun johon halusin, vieläpä hyvin arvosanoin. Minulla on ihania ystäviä jotka eivät loukkaisi minua. Tajuan usein, että elän unelmaani parin vuoden takaa, ja olen kiitollinen joka hetki. Uskon että kaikella on tarkoitus, ehkä kiusatuksi tulemisen tarkoitus oli että lopulta tajuaisin olevani arvokas ja hyvä tällaisena kuin olen. Ehkä en olisi halunnut niin kovaa lähteä kotoa jos minulla olisi ollut kotiseudullani todella hyviä ystäviä. Onneksi lähdin, sillä en voi enää kuvitella olevani missään muualla.

    Jos joku tällä hetkellä kiusattu sattuu lukemaan kommenttini, niin voin sanoa, että kaikki muuttuu paremmaksi. Ihan varmasti, mutta siihen vaaditaan oma usko ja kyky unelmoida ja halu toteuttaa unelmiaan. Erittäin tärkeää on myös kertoa aikuisille kiusaamisesta, jotta se loppuu ja kiusaajat saavat ansionsa mukaan. Rohkeutta kaikille, uskokaa itseenne! <3

    VastaaPoista
  63. Mun kokemukseni eivät ole mitään kovin vakavia (ei tosin pitäisi koskaan verrata omia murheita toisten kokemuksiin) näiden ylempänä kerrottujen rinnalla.

    Mä en koskaan ole joutunut kokemaan suoranaista fyysistä kiusaamista, mutta ulkopuolelle jättämistä kylläkin. Ala-asteen alkuvuosina minut ainakin näennäisesti otettiin välitunneilla mukaan porukkaan ja sain kutsuja synttäreille ym. Ala-asteella minulla ei ollut yhtään läheisiä ystäviä, mutta en ollut ihan täysin ulkopuolinenkaan. 5-luokalla minulla oli pari kaveria, mutta jossain vaiheessa yhtäkkiä he eivät enää puhuneet minulle tai pyytäneet mukaan. Kun yritin kysyä asiaa kirjelapulla, en koskaan saanut kunnon vastausta. Suoraan kysymällä olisin saattanut saada vastauksen, mutta ujona en sitä tullut tehneeksi.

    Myöhemmin aloin välitunneillakin vetäytymään omiin oloihini, vaikkapa lukemaan, koska minusta tuntui, että olen vain tiellä muiden pallopeleissä. Joskus minut saatettiin pyytää peleihin, silloin totta kai lähdin mukaan, mutta en mennyt tyrkyttämään itseäni. Ei yksin oleminen pelkästään huono juttu ollut, koska olen aina pystynyt olemaan pitkiäkin aikoja yksikseni, ilman toisten jatkuvaa läsnäoloa. Se ei kuitenkaan tarkoita, ettenkö välillä olisi kaivannut seuraa tai kuuntelijaa.

    Mä olen koko ikäni ollut pluskokoinen, eli olen kuulunut pyöreyteni takia siihen vähemmistöön kaikilla luokillani ja tullut lähes aina viimeisenä valituksi joukkueisiin ja ryhmiin. Mitään nimittelyä en juuri ole saanut osakseni paria kertaa lukuun ottamatta. Ala-asteella 4.luokalla eräs veljeni ikäinen (3 vuotta nuorempi) toisinaan haukkui minua läskiksi. Silloin se tuntui todella pahalta, vaikka tiesin itsekin, mikä olen, ei siitä olisi tarvinnut muistuttaa. Jossain vaiheessa ko. nimittelijä siirrettiin erityisluokalle toiseen kouluun. Ollessani yläasteen viimeisellä luokalla nimittelijä oli monen vuoden jälkeen samassa koulussa. Silloin hän ei enää nimitellyt, mutta erään kerran välitunnilla hän vain tuli ja sanomatta sanaakaan tönäisi minua. Sinänsä se oli pieni juttu, mutta ei minulle ainakaan tulisi mieleen ilman syytä alkaa töniä ketään.

    Noista ala-asteella tapahtuneita asioista minulle ei ole jäänyt merkittäviä traumoja tai mitään sellaista. Silloin ja myöhemminkin minua on auttanut ajatus, että "Seuraavassa koulussa/työssä tai myöhemmässä elämässä kaikki on paremmin, vaikka nyt ei siltä tunnu.". Toki huomaan vieläkin, etten oikein pysty luottamaan ihmisiin kunnolla ja usein jättäydyn pois tapahtumista, joissa on paljon ihmisiä, enkä ole esimerkiksi koskaan seurustellut.

    Iän myötä asiat ovat kyllä menneet parempaan suuntaan hiljalleen. :) Lukiossa otettiin vähän takapaikkia, sielläkin aloin vetäytyä kuoreeni, vaikka olisi pitänyt pyrkiä sieltä pois. Moneen kertaan lukiossa mietin, että olisi pitänyt lähteä toiselle paikkakunnalle kouluun, ettei olisi tarvinnut tuijottaa samoja naamoja koulusta toiseen. Tuon oman "ajatukseni" voimalla kuitenkin päätin vielä käydä koulun loppuun.

    Nyt toivon, että ensi viikolla posti toisi kirjeen, jossa kerrotaan, että pääsen syksyllä aloittamaan haluamani alan opinnot amk:ssa kaukana liiankin tutuiksi käyneistä maisemista. :)

    Tähän loppuun haluan toivottaa tsemppiä ja jaksamista niille, joita kiusataan tai joille on jäänyt kiusaamisesta elinikäiset arvet. <3

    Bad luck either destroys you or makes you the man you really are.

    VastaaPoista
  64. Hei Mimmi ja Peppi!

    Mua on myös kiusattu ala-asteella se varmasti alkoi joskus kutosluokalla että tytöt alkoi enemmän syrjiä "leikeistä" ja muuta, olinhan mä muita luokkalaisenia huomattavasti suurempi, - niin pituudesta kuin painostakin.

    Yläasteelle 7lk. mentyä ajattelin että "jee, uusia kavereita ja uusia piirejä". Mutta eihän se niin mennyt kun luokkani koostui samoista oppilaista kun ala-asteella paitsi 3 oppilasta siirtyi muulle luokalle.
    Pikkuhiljaa asioihin tuli sitten muuta, mua haukuttiin luokassa, käytävällä.. Se oli sellaista henkistä kiusaamista, ei valittu ryhmätehtäviin mukaan eikä liikunnassa ryhmiin.
    Ja sitä enemmän mä olin poissa koulusta kerrankin 2 viikkoa putkeen kun en halunnut mennä kouluun taas kiusattavaksi.

    Kavereita mulla oli jonkun verran jotka ei ollut samasta koulusta tai paikkakunnalta, enkä heillekkään sanonut mitään, olin vain perus iloinen oma itseni. Kätkin kaikki itselleni.

    8lk kiusaamiseni yhä jatkui ja lintsaamiseni myös, aina jollakkin verukkeella oli poissa, ettei mun tarvinnut kohdata kiusaajiani, jotka koostui lähinnä luokkalaisistani pojista sekä rinnakkaisluokan parista pojasta.
    Ja muistan kerrankin kun lähdin koulusta kotia pyörällä tuttuun tapaan, kiusaajani lähtivät seuraamaan ja huutelemaan mulle kaikkea.

    En muista tarkalleen missä vaiheessa kasiluokkaa vanhemmat serkkuni jotka olivat samassa koulussa olivat saaneet tietää jotain kautta kiusaamisestani ja tulivat juttelemaan mulle koulussa asiasta että nyt mennään rehtorin luokse puhumaan asiasta.
    Ruokatunti oli menossa ja serkkuni veivät minut samantien rehtorin kansiliaan ja tulivat mun mukaan ja selittivät koko tilanteen ja minä nyökkäilin ja itkin vieressä. Rehtori kysyi minulta kiusaajien nimiä ja luottelin heidät, ketkä äkkiseltäi sain mieleen yleisimmiksi kiusaajikseni.
    Kansliasta päästyäni menin kotitalousluokan eteen missä meillä alkoi seuraavat kaksi tuntia ja näiden tuntien aikana luokanvalvoja käski ne nimetyt kiusaajat sinne kansiliaan. - En tiedä mitä siellä on puhuttu mutta sen jälkeen kiusaaminen väheni huomattavasti. Ja alkoi se koulukin erilailla maistumaan taas kun sai olla enemmän rauhassa.
    Ja pojat kun ei pyytänyt anteeksi sitä koskaan niin serkkunihan tuli siihe myös että miten olis anteeksi pyynnön paikka ja kyllä ne nöyränä sitten anteeksi pyyteli.

    Ja ysiluokan sainkin olla kokonaan rauhassa, luokallemme tuli uusi tyttö joka oli vanhempi meitä ja jäänyt luokalle, - Me aloimme hengailemaan keskenämme ja muuta.

    VastaaPoista
  65. Olen ollut koko ikäni erilainen. En ole saanut kertoa mielipidettäni kuuluviin. Menneisyyttäni on käytetty minua vastaan, ja menneisyyteeni kuuluu valehtelua ( jota kylläkin oli vain ekaluokalla ja eskarissa.)
    Minusta levitellään ilkeitä juoruja, minulle nauretaan, kun haluan olla oma itseni. Minua vältellään, selkäni takana yksi parhaista ystävistänikin oli puhunut pahaa toiselle kaverilleni. Kun pidin blogia ennen, anonyymeiltä tuli todella töykeitä kommentteja, blogin lopetettuani kuulin huhun, että nämä anonyymit olisivat olleita parhaita ystäviäni. Huhu vahvistui, kun kuulin siitä AINOALTA oikealta ystävältä. Saan pelätä koko ajan, että nauretaanko minulle ja haukutaanko minut maan alle. Osallistuin kerran vapputalenttiin koulussamme, kyselin luokkalaisiani mukaan, he suostuivat, mutta pelleilivät koko esityksen nauroivat, näyttivät keskisormea, aina kun käänsin selkäni. Ja kaikkea muuta töykeää, aloitan juuri 7. luokan ja tunnetusti minua vuotta vanhemmat tyypit ovat hirveitä. Pelkään, että minua aletaan kiusaamaan pahemmin silloin. En ole kehittynyt fyysisesti laisinkaan. En ole sanonut opettajalle mitään. Tämä ainoa tosiystävä tulee onneksi samalle luokalle mitä minä, ja toivon suuresti, että ystävyytemme säilyisi. En välttämättä kestäisi sitä kiusaamista enää kauaa

    VastaaPoista
  66. Moi!

    Mua alettiin kiusaamaan jo ala-asteella ihan alussa jatkuen siitä yläasteen loppuun saakka. Kiusaaminen alkoi ''harmittomalla'' nimittelyllä. Sain lempinimekseni erään lastenohjelman virtahevon nimen. Kiusaaminen ei silloin keskittynyt ehkä niin paljon kouluun, lähinnä koulun jälkeiseen vapaa-aikaan. Kaveriporukassani oli muutama muukin pyöreä ihminen, mutta silti kiusaajat valitsivat vain minut kohteeksi. Siihen aikaan ala-astetta he olivat suosittuja poikia.
    Yläasteelle siirryttyämme en kiinnittänyt paljon huomiota mitä ihmiset puhuivat silloin, vaikka kiusaajat olivat silti samassa koulussa. Sama luokka ala-asteelta pysyi, joten ihmiset olivat tuttuja ja kiusausta luokansisässä ei ollut. Yläasteella kävin puhumassa opettajien, koulukuraattorin ja terveydenhoitajan kanssa vaikeista kotiasioista ja koulukiusaamisasioista. Asiat kuitenki levisivät lähes kaikkien opettajien tietoon. 8LK:lla aloitin ns. kovis asenteen. Se jotenkin heijastui siitä,kun mulla oli koko ajan paha olo itsellä, eikä ketään kiinnostanut. Kotonakin sain kuulla kuinka oon ''paskamaha'' ja ratsastusta harrastaessani ''kuinka hevosetkaan ei kohta jaksa kantaa sua'' se tuntui todella pahalta, varsinkin murrosiässä. Ysiluokalla rinnakkaisluokan tytöt alkoivat ''mulkkaamaan'' mua ja joitakin mun kavereita, ei kumminkaan heitä paljoa. Lähinnä vaan sen takia kun liikkuivat mun kanssa. Kerran he kulkivat mun ohi käytävällä ja huutelivat jotaan ''vitun läski'' ja sinnepäin. Mun kaveri juoksi niiden perään ja haukkui ne ihan pystyyn. Nähtiin meidän luokanvalvoja ja kerroin sille mitä oli tapahtunut. Vihdoin sen koulun sisässä tapahtui oikeasti niin, että puututtiin koulukiusaamiseen vaikka olin ''jo'' 9LK:lla. Luokanvalvoja otti tytöt puhutteluun ja seuraavana päivänä yksi heistä tuli pyytämään tallilla anteeksi.
    Viime syksynä aloitin ammattikoulussa opiskelun ja kiusaamista ei ole ollut. Vaihdoin uuteen kaupunkiin, joten ihmisetkin ovat lähinnä uusia. Olen saanut paljon kavereita ja koulun suhteen kaikki on nyt vihdoin hyvin.
    Olen käynyt psykoterapeutilla ja harkitsen meneväni nuorisopsykiatrille, koska mun paha olo alkaa heijastua jo siihen, miten käyttäydyn kavereille.
    Läskiksi haukkuminen ala-ja yläasteella vaikuttaa vieläkin syvästi siihen, miten suhtaudun uusiin ihmisiin tai haluanko edes tavata heitä.
    Ainakun ihmissuhde uuteen ihmiseen katkeaa, ajattelen välittömästi sen johtuvan siitä, että olen huono, läski ja ruma ihminen.

    Toivon kuitenkin vielä joskus pääseväni yli kaikestä tästä, vaikka sitä jatkuikin n. 9 vuoden ajan, eikä asiaan puututtu niin kotona kuin koulussakaan oikeastaan.

    Tsemppiä kaikille saman asian kanssa kamppaileville! Kiusaajilla on se ongelma itsensä kanssa, ei kiusatuilla!

    VastaaPoista
  67. Hei Mimmi ja Peppi!

    Mua on kiusattu kakkosluokalta saakka. Tytöt ei halunnut mua mukaan heidän leikkeihinsä, koska ne oli salaisia. Pojat piilottivat mun kenkiä ja tytöt nauroivat selän takana. Olin kolmosella ja itkin itseni jo uneen. Mä vaihdoin koulua. Ensin luulin, että kaikki helpotti ja olin onnellinen ensimmäiset pari kuukautta. Nelonen meni ihan hyvin vaikka pojat huuteli jotain. Vitonen oli pahin luokka.
    Sen aikaiset kutoset haukkui mua, koska olin ylipainoinen ja pukeuduin isoveljen vanhoihin vaatteisiin tai kirpparilöytöihin. Äiti ja terkkari ihmetteli, että miksi tohon sun painoon on tullut tommonen pieni piikki. Oli tullut kymmenen kiloa lisää. Vitosen lopuilla luokkalaiseni järjesti viittausäänestyksiä ennen kun opettaja tuli luokkaan. Kenen mielestä hilla on ihan v**un läski ja se pitäis lähettää hoitoon. Yli puolet viittasi, jopa kaverinikin. Minulla oli yksi kaveri, tällä hetkellä olemme riidoissa. Tein sen läksyt ja jopa maistoin tupakkaa, koska se polttaa. Halusin olla sen frendi ja siksi tein niitä asioita. Kutosella yksi mun kaveri ''jengistä'' alkoi haukkua mua ihan sairailla asioilla, mä en oikein haluis muistella niitä asiota, mutta muistan että loput luokkalaiseni tytöt oli mun puolella ja mä en tiiä ketkä oli sen toisen puolella. Koulut loppui ja riitamme selvitettiin KiVan avulla, se ei todellakaan auttanut. Menin seiskalle siellä mulla ei ollut kauheesti frendei, koska hengasin sen pahiksen kanssa. Kuukauden olin siellä ja sitten muutin Saloon. Pari kuukautta täälläkin kiusattiin. Mulla ei ollut kavereita ollenkaan vihasin itteeni ja vihasin Saloa. Luokkalaiseni haukkuivat minua päin naamaa tai selän takana. Aloin puhumaan parin tyypin kanssa tekstiilin tunneilla nykyään olemme aika hyviä frendejä ja kiusaaminen loppui oli mulla heidänki kanssa vähän vääntöä mutta ei se haittaa. Olen kiitollinen Salon nuorisotoimelle, koska täällä syrjäseudulla on vaikea tavata frendei, mutta nuokkarissa oli maailman parhaat valvojat ja sain sieltä ihanan ystäväni, joka asuu myös täällä. Surukseni Salo minimisoi nyt nyorisotoimia ja meidän ihana ohjaajamme itisanoutui ja lähti turkuun.

    VastaaPoista
  68. Minua kiusattiin lähinnä henkisesti. Lukuun ottamatta kertaa jolloin purkka läntättiin hiuksiini ja kyseinen kohta jouduttiin leikkaamaan juuriaan myöten, joten minulla oli sitten 2cm*2cm kokoinen siilikohta keskellä päätä. Nice. Kiusaaminen alkoi jossain 4-luokan tienoilla, jolloin yksi henkilö kääntyi minua vastaan. En vieläkään ole ymmärtänyt miksi, sillä en koskaan ole halunnut tai tehnyt kenellekään mitään pahaa. Tietääkseni. Tällöin en saanut kutsuja bileisiin ja sain haukkuma nimet haisuli ja hikke. Haisin siis pahalle kiusaajan mielestä ja menestyin hyvin koulussa.. Hän levitteli juttua ympäriinsä koulussa ja sai useat entisetkin ”ystäväni” kääntymään minua vastaan. Onneksi olin hyvä urheilussa, joten sain edes vähän kunnioitusta siitä. Minulla oli myös pari hyvää ystävää, jotka puolustivat minua ja ilman heitä en olisi selvinnyt noista ajoista.

    Yläasteella nimittely jatkui ja ajauduin huonoon seuraan, sillä halusin olla samanlainen kuin muutkin. Kahdeksannella luokalla kiusaajani alkoi levitellä minusta huhuja, joiden mukaan olin ”huora” ja annoin kaikille. Tämä oli sinänsä huvittavaa, sillä en ole koskaan pitänyt miehistä sillä tavalla ja menetin neitsyyteni vasta 18-vuotiaana. Pikkukylässä ei kuitenkaan paljoa huudeltu olevansa lesbo tai biseksuaali, vaikka olisi varmaan pitänyt. Kärsin siis huoran maineesta yläasteella ja varmaan vieläkin kyläläisten keskuudessa. Tiesin itse millainen olen, vaikka silti epäilin olevani jakorasia, vaikka koskaan en ollut niin tehnyt. Juorut ja kiusaaminen saivat minut epäilemään itseäni, olemistani ja kykyjäni. Keskiarvoni laski roimasti, lintsasin koulusta ja käytin päihteitä. Rippikoulun jälkeen tajusin, että olin menossa huonoon suuntaan ja aloin jälleen kiinnostua koulusta ja urheilusta.

    Lukiossa aloin onneksi löytää oman paikkani ja samanhenkisiä ihmisiä. Saatoin olla heidän seurassaan oma itseni ja suunnitella tulevaisuutta. Nyt 21-vuotiaana olen edelleen epävarma itsestäni ja varautunut uusien ihmisten seurassa, mutta olen kääntänyt ne voitokseni. Miten suhtautuisin kiusaajaani, jos kohtaisimme? Suoraan sanottuna en tiedä. Toisaalta olen päässyt paljon pidemmälle kuin kiusaajani ja olen lähinnä pahoillani heidän puolestaan. Opiskelen yliopistossa, en ole jumissa pikkukylässä ja minulla on upea perhe ja ihania ystäviä. Kaiken kaikkiaan olen suhteellisen onnellinen, vaikka välillä menneisyys nostaa päätään jostain mielen sopukoista. Nyt muita juttuja lukiessani omani ei edes tunnu niin pahalta kuin se tuntui silloin. Ilman noita tapahtumia minä en olisi minä.

    Tsemppiä kaikille ja rakkautta 

    VastaaPoista
  69. Olin silloin yläasteella, tullut juuri seitsemännelle luokalle. Ala-asteen tapoihin tottuneena olin vielä lapsenkengissä enkä ymmärtänyt että yläasteella oli ihan oma hierarkiansa ja käyttäytymissääntönsä. Vanhemmat kaverit olivat kyllä kertoneet että ensimmäiset viikot olisivat vaikeimmat. Painostus jengiytymiseen ja esimerkiksi tupakointiin oli suuri. Piti näyttää että oli iso ja kova, ei enää lapsi. En kuitenkaan koskaan ole ollut mikään valtavirran mukanakulkija, vaan menin mielummin omalla tyylilläni ja halusin olla kaikkien kaveri. Yläkoulussa se vain ei käynyt ihan niin.

    Minulla oli vielä lapsenpyöreyttä enkä käyttänyt meikkiä. Yritin vain olla oma itseni kaikkien kanssa, enkä tahtonut ottaa puolia. Sitten se väistämätön tietysti tapahtui. Ihastuin vuotta vanhempaan urheilijapoikaan. Kyseinen poika oli tietysti kaikkea mitä silloin piti olla. Hyvännäköinen, muodikas ja sillä oli oma porukka. Eihän siinä hyvin käynyt. Ensimmäinen kunnon ihastus sai vatsani täyteen perhosia, enkä pystynyt edes syömään jos poika oli samassa huoneessa. Kun lopulta sain rohkeutta ottaa häneen kontaktia, sain tylyn vastauksen.

    Siitä lähti kiusausrinki. Pojan kaveriporukka aloitti jatkuvan piinauksen. Kun kävelin koulussa heidän ohitseen, he huutelivat läskiperseeksi. He myös kommentoivat kaikkea ilkeää nettiprofiileissani. Aloin tuntea itseni huonoksi ihmiseksi. Tunsin olevani hirveän ruma ja lihava. Välttelin ihmisiä koulussa ja sosiaalinen elämäni tyrehtyi lähes kokonaan. Itkin iltaisin silmäni ruvelle. Aloin kiinnittämään sairaalloisesti huomiota syömisiini ja välillä lopetin syömisen kokonaan. En suostunut menemään kouluun enää ilman meikkiä ja ostin uusia vaatteita jotka peittivät pyöreyttäni. Aloin ostamaan sellaisia vaatteita kuin muutkin. Seiskaluokan jälkeen olin muuttunut täysin ja lopulta kiusaaminen loppui.

    Kasiluokalla aloin saamaan itsevarmuuttani takaisin. En ollut enää pyöreä ja käytin tyylikkäitä vaatteita. Tunsin löytäneeni uuden minän. Seiskaluokka kovetti minut. Minusta tuli vähemmän sinisilmäinen, tarkkaavaisempi ja kyynisempi. En luottanut enää ihmisiin. Vaikka lopulta myös minua kiusanneet pojat rupesivat ihan mukaviksi, en koskaan antanut anteeksi. En vieläkään nyt lukiossa. Kiusaaminen jätti jälkensä, enkä enää pysty menemään julkisille paikoille meikkaamatta ja laittamatta itseäni.

    Kuitenkin kaiken sen jälkeen minusta tuntuu että kiusaaminen kasvatti minua maailmaa varten. Vaikka haavat eivät ole vielä arpeutuneet, olisin voinut satuttaa itseni pahemmin jos olisin kasvanut niin luottavaisena elämään.

    VastaaPoista
  70. Minua kiusattiin kuudennella luokalla ja kiusaaminen jatkui jonkin tasoisena seitsemännen luokan loppuun asti, jolloin olin anorektisen laiha. Ensimmäiset muistikuvani kiusaamisesta ajoittuvat kuitenkin jo viidennelle luokalle. Minua alettiin haukkua laudaksi, koska olin luonnostani todella hoikka ja aloin kehittyä myöhemmin kuin muut tytöt. Nimittely ja ulkomuotoni kommentointi jatkui kuudennella luokalla. Lisäksi minua nimiteltiin ällöttäväksi, nössöksi ja rumaksi. Pojat saattoivat myös pyytää minua kimppaan kukin vuorollaan esimerkiksi välitunnilla kaikkien katsoessa, vaikka oli selvää, ettei kukaan olisi halunnut koskea minuun pitkällä tikullakaan. Muistan myös yhden kerran, kun yksi luokan pojista käveli minua kohti kädet ojollaan, kuin olisi ollut aikeissa puristaa tissejäni. Sitten hän pysähtyi ja sanoikin, että ai niin, sun isäsihän onkin höylännyt sut tuollaiseksi laudaksi. Myöhemmin minua heitettiin esimerkiksi tikoilla tai potkaistiin täysillä ohi ajavasta moposta. Myös tavaroitani pengottiin ja sotkettiin. Yläasteella täysin tuntemattomatkin ihmiset haukkuivat minua rumaksi ja kuvottavaksi. Vaikka kiusaajina olivat pääasiassa pojat, myös monet luokkamme tytöt nimittelivät minua välillä eikä minua enää kutsuttu vaikkapa luokkalaisteni synttäreille, joille olin aina ennen kiusaamisen alkamista saanut kutsun.

    Jollain tasolla voin käsittää, miksi minua alettiin kiusata. Olin todella herkkä (aloin aina jossain vaiheessa haukkumista itkeä). Lisäksi olin luonteeltani selvästi erilainen kuin esimerkiksi luokan muut tytöt. Sen vuoksi minulla olikin luokaltani vain yksi todellinen ystävä, vaikka tulin kuitenkin toimeen myös muiden luokan tyttöjen kanssa, ainakin ennen kiusaamista. Myös tätä ystävääni alettiin kiusata. Koin, että se oli minun syytäni ja kiusaamisen pahimmassa vaiheessa ystävänikin vihjasi siihen suuntaan. JATKUU

    VastaaPoista
  71. JATKOA EDELLISEEN KOMMENTTIIN

    Kerroin kiusaamisesta vanhemmilleni ja opettajalle. Opettaja keskusteli kiusaamisesta vanhempieni kanssa ja sanoi, että kiusaaminen on minun syytäni, koska olen erilainen kuin luokan muut tytöt. Myös vanhempani syyllistivät minua kiusaamisesta. Kun sairastuin yläasteella vakavaan anoreksiaan, sanoivat vanhempani minulle, että he häpeävät minua ja että myös anoreksia on omaa syytäni. Vanhempieni suhtautuminen niin kiusaamiseen kuin syömishäiriööni on satuttanut minua kaikkein eniten. Opettajatkaan eivät ottaneet kiusaamista kovin vakavasti. Kun 6. luokalla piti yläasteelle siirtymistä varten kirjoittaa lapulle, kenen kanssa ei ainakaan halua samalle luokalle, kirjoitin lappuun kiusaajieni nimet ja syyn sille, miksi olin maininnut heidät lapussa. Minut laitettiin samalle luokalle heidän kanssaan.

    Ulkoisesti minulla menee tällä hetkellä hyvin ja vaikutan varmasti kohtalaisen tasapainoiselta ja iloiselta nuorelta naiselta. Olen valmistunut, minulla on vakituinen työpaikka ja asun yhdessä kihlattuni kanssa. Minulla on ystäviä ja olen saanut uusia kavereita työpaikaltani. Kaksi entistä kiusaajanikin on tullut iskemään minua baarissa. Haluaisin todella uskoa, että olen kiusaamisen ansiosta ”vahvempi ihminen” ja ”selviän mistä tahansa”. Todellisuudessa kiusaaminen vaikuttaa edelleen elämääni. Olen äärimmäisen miellyttämisen haluinen enkä uskalla sanoa omia mielipiteitäni, koska pelkään, että muut pitävät minua tyhmänä. Häpeän täysin normaaleja sosiaalisia tilanteita ja minulla on jatkuvasti tunne, etteivät ihmiset halua minua seuraansa. Pahinta on se, että pidän itsekin itseäni tyhmänä, vaikka tiedän, etten sitä ole. Nämä tuntemukset katosivat yläasteen jälkeen. Lukio oli elämäni parasta aikaa siinä mielessä, että sain ihania ystäviä ja tunsin kuuluvani joukkoon. Itsetuntoni kohosi ja olin kuin muutkin ikäiseni, siis ”normaali teini-ikäinen”, jos näin voi sanoa. Lukioaikaa varjostivat ainoastaan todennäköisesti menneisyyden kokemusteni jälkimaininkeina irtosuhteet epämääräisten netistä löytämieni tuntemattomien poikien kanssa, lievänä oireileva anoreksia sekä epämääräinen ahdistus, jota koin erityisesti yksin ollessani. Huonommuudentunteet palasivat kuitenkin todella vahvoina takaisin, kun aloitin yliopiston toisessa kaupungissa. En tuntenut kuuluvani joukkoon enkä löytänyt samanhenkistä seuraa. Kukaan ei kiusannut minua, mutta yliopisto sai minut ilmeisesti muistamaan miltä tuntui jäädä ulkopuoliseksi. Näin siitäkin huolimatta, että en itse edes varsinaisesti kaivannut opiskelukaverieni seuraa. Nyt yliopiston aloittamisesta on kuusi vuotta, mutta en ole päässyt kiusaamisen aiheuttamista, yliopiston mieleeni palauttamista häpeän- ja ulkopuolisuudentunteista eroon. Se tuntuu naurettavalta ja saa minut tuntemaan itseni entistä tyhmemmäksi, kun vielä 26-vuotiaana märehdin asioita, jotka tapahtuivat yli kymmenen vuotta sitten. En tiedä, pääsenkö kiusaamisesta koskaan yli.

    Pahoittelut ylipitkästä ja sekavasta kommentista.

    VastaaPoista
  72. Minulla on kerrottavana hieman erilainen kiusaamistarina. Olen nimittäin ollut sekä kiusattuna että jonkinasteisena kiusaajana...

    Tarhaikäisenä kuuluin niihin rasavilleihin. Koskaan en muista tietoisesti olleeni kenellekään ilkeä, olin vain liian riehakas ja huumorintajuni liian rajua. Tästä johtuen muutamat sen aikaiset tuttavuuteni sanovat, että olen kiusannut heitä. Vuosiin en edes tiennyt heidän ajattelevan noin, enhän ole tarkoituksella satuttanut ketään. Kenenkään tuntemuksia ei kuitenkaan voi kyseenalaistaa, joten minun on pakko myöntää virheeni ja otettava vastuu teoistani ja sanoistani. Syyllisyys painaa minua kovasti tämän asian johdosta, vaikka todella pieni olinkin, kun nämä asiat ovat tapahtuneet. Asiaa ei helpota, että tunnen kyseiset ihmiset edelleen, ja tuntuu, että heidän silmissään olen aina se kiusaaja, vaikka en koskaan tarkoituksella tekisi pahaa kenellekään.

    Sitten se tarinan toinen puoli. Ala-asteen alkaessa muutuin ujoksi ja araksi, enkä tiedä itsekään miksi. En enää vain osannut sanoa vastaan kenellekään, ja omat mielipiteeni hukkuivat vahvempien ihmisten sanojen alle. Minusta tuli ns. kynnysmatto. Sain kimppuuni koko ala-asteen ajaksi muutaman ilkeän räksyttäjän, joiden takia olen itkenyt kovin, kovin paljon katkeria kyyneleitä. Itsetuntoni poljettiin aika murskaksi. Pahinta on se, että kiusaajat eivät edes keskittyneet pikkumaisiin ulkonäöllisiin seikkoihin, vaan osoittivat kaikin mahdollisin tavoin, että olin vajaa, tyhmä, mielikuvitukseton, muista riippuvainen, puolustautumiseen kykenemätön... Kaikkea mahdollista. Yläasteella pääsin onneksi eroon kiusaajista, mutta itsetuntoni ei ole tänäkään päivänä kunnossa.

    Olen usein pohtinut, kuinka epäreilua on, että yksi ihminen joutuu kestämään sekä syyllisyyden siitä että on kiusannut muita, että sen, miten minun kiusaajani ovat musertaneet minäkuvani. Kaikkein eniten harmittaa se, että olen itse kiusannut muita. Olen pyytänyt anteeksi ja yrittänyt selittää etten ollut paha lapsi, vain typerä, mutta minua ei uskota. Tämä on myös pikkukaupungissa asumisen kirous. Jonain päivänä vielä muutan kauas pois täältä, missä minua ei tunneta kiusaajana, eikä myöskään kynnysmattona.

    -Eevi

    VastaaPoista
  73. Se tunne kun entiset kiusaajat tulevat vuosien päästä pyytämään itku silmässä anteeksi. Vaikka on antanut anteeksi jo vuosia sitten heille, niin he eivät itselleen.
    Se tunne kun entinen kiusaaja sanoo vuosien päästä, että on käsittämättömän onnellinen siitä, että et onnistunut itsemurhassa.
    Se tunne kun jokin päivä tajuat, että olet onnellinen.

    VastaaPoista
  74. Olen 15-vuotias tyttö ja minua ei ole varsinaisesti kiusattu,mutta näpäyttelyä olen saanut kuulla pariinkin otteeseen...Yksi oli viime vuonna kun vuotta vanhempi poika soitti kaverilleen joka oli seurassani ja tällä kaverilla oli kaiutin päällä.Poika haukkui minua hehtaari saareksi, sukunimeeni viitaten,ja se kyllä vihlaisi syvältä,vaikka en yleensä välitä tuollaisista jutuista ja poika haukkuu muitakin ihan syyttä. Minä toivon todella että nämä kiusaamis asiat saataisiin hallintaan Suomessa,nuorten itsetunto vajoaa todella syvälle tälläisten asioiden takia. Tsemiä kaikille jotka taistelee kiusattuna olemisen kanssa <3 :)

    VastaaPoista
  75. Koko yläaste.. Täyttä kauheutta.. Olin ulospäin suuntautunut, iloinen, elämäänsä tyytyväinen tyttö. Seiskan alussa jotkut alkoivat yhtäkkiä haukkumaan, kuiskimaan ja nauramaan jokaiselle liikkeelleni tai sanomalleni. Seuraavaksi huomasin, että kaverini olivat vaihtaneet puolta. Minusta tuli yhtäkkiä ruma, lihava, hiljainen. Aloin hiljalleen uskoa kaiken mitä minulle sanottiin. Itku silmässä kouluun, väsyneenä ja ahdistuneena peiton alle odottamaan seuraavaa päivää. Ah niitä viikonloppuja, kun sai olla rauhassa. Vielä montavuotta myöhemmin, etsin edelleen itseäni, ja sitä, kuka olin ennen. Matka on vielä pitkä.

    VastaaPoista
  76. Jo ala-asteella jotkut luokkalaiset syrjivät minua ja ahdistelivat... tämä jatkui vielä pahemmin sitten toisessa koulussa. No yläaste oli ihanaa mutta myös kamalaa aikaa, samalla kun oli paljon kavereita ympärillä niin oli myös jatkuvaa kiusaamista. Meillä oli aika hyvä luokkahenki ja hengailtiin aina tiiviissa 4 hengen tyttöporukassa, pari kaveriani olivat todella nättejä ja poikien suosiossa. En tiennyt ikinä mistä se johtuin mutta toisen luokan tytöt eivät voinee sietää meitä, varsinkaan minua... He eivät tunteneet meitä, eivät puhuneet meille ja pari tyttöä kymmenesta olivat olleet kanssani ala-asteella mutta siinä se. He ilkkuivat, huutelivat, nimittelivät ja mulkoivat samalla supisten. Laittoivat myös keksittyjä juorua leviämään.. se oli todella ahdistavaa kun yritti vältellä heitä koko ajan, sillä pelkäsi että jos menen heidän ohi yksin kävellen niin sieltä tulee hirveää kommenttia monilta tytöiltä. Lopulta juttu meni siihen että ruokalassa yksi tyttö tuli tuomaan pöytäämme lampun minulle jossa luki "häipykää silmistämme *****" Kun emme häipyneet ruokalasta niin päähäni heitettiin porkkanalla, emme halunneet aloittaa riitaa joten olimme hiljaa. Kun kyseinen kiusaaja oli yksin bussipysäkillä mistä minäkin menen kotiin, niin pääti hermostuneena vihdoin puhua hänelle. Asialliseen sävyyn sanoin että jos hänella on oikeasti jotain asiaa, niin siitä voi sanoa suoraan eikä tarvitse kavereiden kanssa heitellä porkkanoilla kuin villieläimet, asioista voi puhua jos joku niin ärsyttää. Hän oli aivan erilainen ilman kavereita, jopa hieman pelokkaan näköinen vaikka puhuin kilttiin sävyyn... Hän nyökytteli ja hymähti, meni bussiin ja jotenki kiusaaminen loppui siihen. Tuijottelua jatkui mutta onneksi ei mitään sen pahempaa.
    Kiusaaminen ei ollut niin hirveää, pahinta oli se että se oli jatkuvaa ja ahdistavaa. Itse en ainakaan uskaltanut hirveästi olla yksin koulussa ja lopulta onneksi uskalsin olla omaitseni sekä aloin pukeutumaan hieman persoonallisemmin kuten halusi.

    Mutta jonkun takia koko juttu on myös vahvistanut minua, sillä tästä lähtien olen mennyt puhumaan suoraan ja ollut ystävällinen jos tämän tapaista on tapahtunut, samalla huomasi kuinka paljon ystävien avulla pääsi yli kaikesta :)

    Aino/Uino

    VastaaPoista
  77. Kiusattu ja kiusaaja. Koko ala-aste kiusaamista; mm. porukasta ulosjättämistä ja haukkumista. Pientä ivaa. Ei sinänsä vielä kauhean pahaa, vaikka pahaltahan tuokin tuntuu. Yläasteella paheni, ja kiusaaminen alkoi olla joka päiväistä ja muutakin kuin pelkkää huutelua. Nyt vedettiin tukasta ja potkittiin. Ajoittain pääsin muiden mukaan porukkaan 'kovien jengiin'. Tämä vaati röökaamisen ja juomisen aloittamisen mutta en välittänyt vaan menin mukana ja tein mitä vaadittiin jotta minut hyväksyttäisiin. Väärä porukka johon jouduin, sekä uusi 'vallantunne' etten elää ollut se vihatuin, sai heräämään minussa uusia vihantunteita ja aloin tajuamaan miten väärin minua on kohdeltu. Vaikka liikuin siinä porukassa jossa olivat pahimmat kiusaajani, aloin haukkua nuorempiani ja etsin ns 'heikompia' joita oli helppo kiusata ja alistaa. Sain itse koulukiusaajan maineen ja yksi tyttö jopa joutui hoitoon takiani, kun yritti itsemurhaa. Tässä kohtaa heräsin ja lopetin. Ei sitä ymmärrä kun on itselle tehty monen vuoden ajan vääryyttä, että mikä enää on väärin. Itse ainakin koin olevani oikeutettu kiusaamaan muita kun kerta itsekin sain vuosien ajan kuraa niskaan.

    Asiaa pitää myös ajatella kiusaajien osalta, koska tiedän itse myös tämän puolen. Se on helpompi valinta, kun nöyrtyä itse kiusatuksi. Kiusaaminen myös kertoo ettei itse kiusaaja ole sujut itsensä kanssa jos niin tekee, vaan yleensä sillä haetaan paremmuuden tunnetta kun itsetunto on niin heikko.

    VastaaPoista
  78. Ala- ja yläasteen olin suosittu. Viime syksynä kuitenkin lukion alkaessa asiat alkoivat muuttua. Kukaan ei aluksi huomannut mitään, mutta erkaannuin ystävistäni, jotka saivat heti uuden porukan. Itse jäin tyhjän päälle. Joulun jälkeen kaikki on pahentunut, ja paskan puhuminen, ilkeät jourut ovat alkaneet levitä. Poikaystävälleni kerrotaan, kuinka petän häntä koko ajan ja kuinka olen muutenkin huono ihminen. Entiset parhaat ystäväni puhuvat musta paskaa ja uskovat perättömät juorut mitkä kiertää kylällä.
    Juuri nyt ei huvita mikään tai kukaan, koko ajan kuulen lisää juoruja itsestäni. Luulisi tälläisen käytöksen jäävän edes yläasteelle. Syksyllä lukion toisen luokan aloittaminen ei tunnu juuri nyt kauhean hohdokkaalta ajatukselta.
    Tunnen itseni muita alempiarvoiseksi. Tätä tuntemusta lisää vielä siskoni, joka nostaa omia hyviä puoliaan aina läheisyydessäni, 'mulla on tää ja tää parempi ku sulla' yms ja poikaystäväni, johon en uskalla enää luottaa kunnolla, koska hän petti mua.
    Ei ole helppoa tippua huipulta pohjalle.

    VastaaPoista
  79. Minua kiusattiin ala-asteella niin tytöt kuin pojat,tytöt kiusasivat koska mun vanhemmat eivät olleet eronneet ja et asuin heidän mielestä rikkaiden alueella(tosiasiassa asuimme "porvarialueella" jooo, mutta niissä HALVOISSA kaupungin vuokra-asunnoissa).

    Toinen syy pojilla oli se, et mä olin heidän mielestä niin läski et maahan tuli halkeama. Minä olin aina se joka joutui käymään kuraattorilla ja selittelemään miksi näin ja näin on käynyt. Toisekseen, en voinut sanoa vastaan kiusaajille koska olisin saanut siinä tapauksessa käytöksen alennuksen niin kuin yksi toinen tyttö sai ja vaihtoi kolmannen luokan jälkeen koulua.

    VastaaPoista
  80. Mä sain kuulla välillä ala-asteella ilkeilyjä vaatteistani (normaalit, mutta poikkeavat) ja olin usein se, joka valittiin viimeiseksi ryhmätöihin ja liikuntatunneilla. Tätä siis teki käytännössä pelkät tytöt.

    Sama jatkui yläasteella, mutta pahemmin. Mulla ei ollut silloin omalla luokalla ketään kaveria, vaikka siellä olikin ala-asteen luokkalaisia samalla luokalla. Siellä oli myös muutamalla pojalla jotain mua vastaan, mutta en vieläkään tiedä, että mitä, mutta kumminkin ne teki kaikkia sellasia pieniä ilkeitä temppuja.

    Vaikka mä kärsin tilanteesta, en siitä oikeastaan puhunut koskaan kenellekään paria poikkeusta lukuunottamatta. Lukiossa porukka vaihtui sen verran, että vastaavaa ei enää esiintynyt.

    Nykyäänkin saatan vielä pohtia liikaakin sitä, että mitä muut ajattelee musta ja pelkään vieläkin sosiaalisia tilanteita. Onneksi kaikki on kuitenkin mennyt parempaan päin 10-15 vuoden jälkeen. Yksi ärsyttävä asia on se, että nyt tällä hetkellä monet mun silloisista vaatteista olisi nyt muotia tai muuten vähempi poikkeavat, mutta eihän sitä silloin kukaan tiennyt.

    VastaaPoista
  81. Maailman ilkein asia mitä toiselle voi tehdä on kiusaaminen tiedän kyllä että kiusaaminen on helpompi valinta kuin joutua itsekkin kiusatuksi. Mulla on paljon kavereita nykyään , mutta aikaisemmin ei paljon ollut. Pisamat, ujous ja pieneys sai mut ulkopuoliseks kaikista muista mua syrjittiin ja ei haluttu mihinkään mukaan nimiteltiin ja haukuttiin joskus saatettiin jopa lyödä. Yritä siinä sitten pitää puolias ku ei huvita enää sanoo missää vaiheessa vastaan ja opettajatkin on sitä mieltä , että en osaa puhua ku olin mielummi aina hiljaa että en saanu minkäälaista huomiota ja et mua ei alettais uudestaan kiusaamaan. Tätä siis oli koko aika eskarista ylä-asteen loppuun kunnes pääsin ammattikouluun ja must tuli tosi sosiialinen jne. Kyllä mie välillä aina mietin ku meen uusii paikkoihi et mitäköhän musta aatellaan ja et haukkuukoha noi miuta mut ei nykyää paljon tollasta tapahu ja jos joku sanoo jotai ni tottakai se tuntuu pahalta mut semmoset ihmiset pitää jättää omaan arvoonsa. Oon miettiny monesti et pitäiskö täst kirjottaa mun omaan blogiin mutta en oo saanu aikaseks. :) mut voi muute vaa käyä kattomassa jos kiinnostaa. TSEMPPIÄ KAIKILLE!!

    http://naineneriplaneetalta.blogspot.fi/

    VastaaPoista
  82. Minua kiusattiin päiväkodista lähtien läpi koko peruskoulun ja osittain vielä lukiossakin. Ensimmäisenä vuosina kiusaajani olivat poikia, joiden vaan varmaankin piti päästä pätemään kiusaamalla heikompiaan.

    Kiusaaminen alkoi 4-vuotiaana päiväkodissa, kun päiväkotiin tuli kaksi uutta poikaa. Pojat olivat minua vanhempia ja kaverustuivat parin muun vanhemman pojan kanssa. Monet kerrat juoksin poikia karkuun päiväkodin pihalla, mutta usein pojat saivat minut kiinni ja kiskoivat housuni nilkkoihin ja nauroivat ympärilläni. Vaikka hoitajille sanottiin asiasta, eivät he puuttuneet asiaan mitenkään. Samaan aikaan myös kaverini rupesivat välttelemään minua, ei kuulema voi olla minun kaveri kun pitää olla yhden uuden tytön kaveri.

    Seuraavan kerran kiusatuksi aloin tulla 2. luokalla. Jälleen muutamasta pojasta oli hauska jahdata minua ympäri pihaa ja jos saivat kiinni, hakkasivat minua ja haukkuivat. Olimme koulun jälkeen samassa iltapäiväkerhossa, ja kiusaus jatkui taas siellä. Tätä jatkui pari vuotta. Ja yllättäen hoitajat tai opettajat eivät taaskaan puuttuneet asiaan. Myöhemmin pojat rupesivat kohtelemaan minua normaalimmin, mutta itse pelkäsin poikia koko sen ajan kuin samassa koulussa olimme.

    Viidennellä tutustuin uuteen tyttöön koulussani, josta tuli hyvä kaveri. Tytön naapurissa asuvasta pojasta ei niinkään. Heti ensimmäisellä kerralla tavatessani poika alkoi kutsumaan minua lihapullaksi ja läskiksi. Huvittavaa vaan, en ollut edes lihava, tosin muotoja löytyi koska kehityin aikaisessa vaiheessa ja rintani olivat jo kasvaneet ja lantioon tullut naisellisempia muotoja. Pari kertaa pojalla oli kaveri mukana, jolloin he heittelivat minua kivillä ja kävyillä. Muistan yhden kerran kiivenneeni kaverini talon katolle piiloon poikia. Kaverini ei puuttunut asiaan mitenkään vaan nauroi vieressä. Kiusaamista jatkui vielä ylä-asteella, kunnes pojan silloinen tyttöystävä pakotti pojan pyytämään minulta anteeksi. Poika pyysi, mutta ei kuulostanut kovinkaan vilpittömältä. Tämä poika luultavasti jätti pahimmat arvet minuun, ja toivon edelleen, 10 vuoden jälkeen, että poika kuolisi. Ylä-asteella samaan aikaan kaverini alkoivat yhtäkkiä hyljeksimään minua, jättivät minut ulos porukasta ja kuiskivat selkäni takana. Uusia kavereita onneksi löytyi, joista osa tosin osoittautui aikamoisiksi valehtelijoiksi lukioaikaan.

    Muuten koko kouluajan jouduin kestämään muiden nälvintää ja pikkujäynää, tavaroita sotkettiin ja päälleni syljettiin, ja ensimmäisen puhelimeni saatuani kiusaajat selvittivät numeroni ja soittelivat häirikköpuheluita. Vanhempani ilmoittivat kouluni rehtorille kiusaamisesta, mutta asiaan ei pahemmin puututtu. Jotkut pojat joutuivat puhutteluun, mutta tyttöjen ei uskottu voivatn tekevän mitään pahaa, vaikka loppujen lopuksi tyttöjen kiusaaminen tuntui pahemmalta kuin poikien.

    Kiusaaminen johti kohdallani viiltelyyn, koska koitin löytää jotain keinoa helpottaa ahdistustani. En ole joutunut kestämään kiusaamista enää moneen vuoteen, mutta silti minun on vaikea luottaa muihin ihmisiin, koska odotan edelleen milloin nälvintä alkaa, mikä vaikeuttaa läheisten ystävien hankintaa. Onneksi minulla on aviomieheni. Olen onnistunut hankkimaan jonkinlaisen itsekunnioituksen, ja välillä jopa sanoisin olevani onnellinen.

    VastaaPoista
  83. Aivan hirveää, että näitä kokemuksia on tullut tänne näin paljon. Mikä ihmisiä vaivaa!? Miksi sovussa elämisen pitää olla näin vaikeaa?

    Ja kyllä, minuakin on kiusattu..

    VastaaPoista
  84. Ala-asteen puolessa välissä ilmapiiri luokassamme muuttui, ja useita oppilaita alettiin kiusata. Minua mukaan lukien.
    Se oli poikien osalta sellaista tavallista kuten nimittelyä läskiksi ja rumaksi lehmäksi sekä jonkin verran fyysistä kiusantekoa. Tytöt olivat pahempia: he jättivät minut systemaattisesti kaikesta ulos, laittoivat selän takana ilkeitä juoruja liikkeelle eivätkä suostuneet edes istumaan samassa pöydässä minun kanssani saati sitten puhumaan minulle.
    Olen aina ollut oman tieni kulkija, vähän omalaatuinen haaveilija. En tiedä vieläkään, mistä kiusaaminen johtui, mutta luultavasti joku minun erilaisuudessani häiritsi kiusaajia. Itse olen kiitollinen kyvystäni sulkeutua omaan haavemaailmaani, muuten olisin seonnut tai antanut periksi jo aikoja sitten.
    Yläasteelle siirryttäessä entinen luokkani hajosi, mutta minulla oli yhä vaikeuksia sopeutua ja saada ystäviä. Myös perheessäni oli ongelmia, vanhempani olivat avioeron partaalla ja äitini kanssa oli lähes mahdoton tulla toimeen hänen maanis-depressiivisyytensä takia. Aloin viilellä itseäni. Saatuani jonkinlaisen kaveriporukan ympärilleni lopetin viiltelyn lähes kokonaan ja muutaman vuoden asiat olivat suhteellisen hyvin. Mutta sitten lukiossa ongelmani jälleen pahentuivat, masennuin pahasti ja sairastuin anoreksiaan. Laihduin alle puolessa vuodessa yli 20 kiloa: aikaisemmin olin ollut vähän pyöreä, mutta nyt olin alipainoinen.
    Nykyään olen käynyt useammilla eri terapeuteilla, ollut painotarkkailussa ja käynyt pohjalla useampaan otteeseen. Kiusaaminen jätti minuun ja itsetuntooni pysyvät jäljet; ne pysyvät, tapahtui mitä tapahtui. Masennus, itsetuhoisuus ja ajoittainen itseinho on minulle yhä kovin normaalia. Mutta elämääni mahtuu myös hyviä asioita, nykyään opiskelen yliopistossa ja näistä piireistä olen löytänyt mahtavan kaveriporukan. Olin myös vuoden vaihdossa Espanjassa, mikä on hienoimpia kokemuksia elämässäni.
    Kiusatuille haluan sanoa, että ihminen voi olla ihmeen sitkeä, sillä kaikesta voi selvitä vaikka siltä ei aina tuntuisi. Se, että antaa periksi, on juuri sitä, mitä kiusaajat toivovat. Minä olen päättänyt mennä elämässäni eteenpäin vaikka ihan piruuttani heille. Kiusaajille puolestani haluan sanoa, että oletteko valmiita elämään sen syyllisyyden kanssa, että saatatte toiminnalle tuhota jonkun elämän? Olen itsekin miettinyt itsemurhaa lähes päivittäin yli kymmenen vuoden ajan, mutta en ole sitä tehnyt. Miltä teistä tuntuisi kantaa loppuelämänne vastuuta jonkun kuolemasta, oletteko te valmiita siihen?

    VastaaPoista
  85. Olin ala-asteella kiusattu painoni vuoksi. Ihmiset nimittelivät minua läskiksi,pullukaksi yms.. Ja huutelivat liikuntatunneilla kaikkea esim. Eihän toi läski jaksa nostaa ees jalkoja saatika sitten uida. Kiusaamista tapahtui siis ekasta luokasta kuudenteen luokkaan asti ja kolmannella luokalla jouduin vaihtamaan koulua, koska tilanne meni niin pahaksi sillä luokkani pahimmat tytöt soittivat pilapuheluita minulle ja kävivät soittamassa ovikello ja juoksivat karkuun. Muutto auttoi hetkeksi,mutta uudessakin koulussa löytyi niitä niin sanottuja pahiksia jotka kiusasivat minua kolme vuotta. Minulla oli muutamia kavereita tai no ei niitä kavereiksi voinut kutsua sillä he käyttivät minua hyväkseen ja piilokiusasivat. Kaikki tämä johtui ylipainostani. Yläaste muutti kaiken kun pääsin luokalle jossa on oppilaita eri paikkakunnalta ja kiusaaminen loppui kun seinään. murrosiän tullen kasvoin pituutta ja laihduin paljon. Nykyään olen yläasteen viimeistä luokkaa käyvä tyttö joka on normaalipainonen ja minua ei kiusata sekä minulla on oikeita ystäviä johon voi luottaa.

    VastaaPoista
  86. En ole koskaan ymmärtänyt, miksi juuri minua kiusattiin. Miten minussa saattoi olla niin paljon vikaa? Kiusaamiseni alkoi ala-asteelta, silloin se oli melko fyysistä. Pari isomman kokoista tyttöä oli aina tönimässä ja lyömässä minua. Kerran toinen heistä melkein mursi ranteeni pelkällä potkullaan siihen. Ja se potku oli tähdätty kasvoihini.
    Ylä-asteella kiusaaminen jatkui, mutta eri muodossa ja sitä harrastivat eri henkilöt. Kiusaamiseni sai uuden käänteen, kun ihmiset alkoivat myös netissä kiusaamaan minua. Sain joka päivä kuulla lukemattomilta ihmisiltä, kuinka ruma oikein ole. Sain päivittäin kuulla olevani niin kamala, ettei minua pitäisi päästää edes ulos talosta. Jos en sinä päivänä kuullut huutoja käytävillä, olivat ne kommentit siirtyneet nettiin. En saanut ollenkaan rauhaa. Olin heidän mielestään liian ruma.
    Minulla ei ikinä ollut tukijoita, en saanut edes kavereistani niitä. Vanhemmilleni en uskaltanut kertoa, en halunnut huolestuttaa heitä. Halusin heidän ajattelevan, että kaikki on hyvin. Kiusaamisesta johtuen sairastuin masennukseen, jota vastaan kamppailen edelleen vuosienkin jälkeen. Uusiin ihmisiin tutustuminen on pelottavaa, työpaikassakin meni monta kuukautta ennen kuin tutustuin kehenkään. Joudun joka päivä hokemaan itselleni, että kyllä minusta pidetään, ei minussa ole mitään vikaa. Ulkonäköön kohdistuneet haukut olivat kuitenkin pahimpia, enkä osaa vielläkään arvostaa itseäni. Joinain päivinä en edes pysty katsomaan peiliin.
    Olen kuitenkin onneksi saanut mahtavia ystäviä, jotka rakastavat minua juuri sellaisena kuin olen. He piristävät minua, kun tunnen oloni surulliseksi. Olen myös saanut ihanan poikaystävän, jonka mielestä olen kaunis heti heränneenäkin. Minulla on kiusaamisesta edelleen fyysisetkin arvet, mutta olen oppinut selviytymään. Toivon, että koulut kiinnittäisivät enemmän huomiota kiusaamiseen ja ihmisten puolustavan toisiaan. Kiusaaminen voi tuhota toisen elämän. Älkää kiusatko.

    VastaaPoista
  87. Minua kiusattiin koko yläasteen ajan. Onneksi minulla oli useampi hyvä ystävä, joiden tuella siitä selvittiin.

    Jälkikäteen kiusaamista miettiessäni syyt ovat hyvinkin selvät: pieni paikkakunta ja erilaisuus. Olin hyvä koulussa ja taideaineissa ja lisäksi riittävän erilainen - ja joo, lihava.

    Kahdeksannella luokalla kasvupyrähdyksen ja juoksuharrastuksen myötä (olin aina liikunnallinen ja harrastin mm. tanssia ja ratsastusta) laihduin normaalimittoihin. Kiusaaminen jatkui silti, ja aiheutti syömishäiriön.

    Muistan parhaiten kun yhdeksännen luokan lopulla sanoin ääneen, että minähän en tänne lukioon jää ja yksi pahimmista kiusaajista totesi, että kyllähän sinun on pakko. Silloin tajusin, että kiusaamisessa on kyse hyvin moniulotteisesta ilmiöstä ja ehkäpä taustalla oli enemmän se, että erilaisuus koetetaan kitkeä pois - mitä erilaisempi olet, sitä suurempi vaara olet laumalle.

    Omalla kohdalla erilaisuus oli monen asian summa: harrastukset, paino, erikoinen persoona ja äärimmäisen hyvä koulumenestys ja osaaminen taideaineissa. En myöskään koskaan suostunut yrittämään olla samanlainen ja jäämään taustalle. Muutaman hyvän ystävän tuki oli kuitenkin korvaamaton, jos minut olisi pakotettu eristyksiin olisi lopputulema ollut ihan toinen.

    Lähdin isoon kaupunkiin erikoislukioon ystävieni kanssa. Nykyään en ole katkera kiusaajilleni - minulla on hyvä kansainvälinen työpaikka ja ihana perhe. Kotipaikkakunnalla käydessäni vanhempani ihmettelevät kun en kuitenkaan moikkaa "niitä mukavia tyttöjä" kaupassa käydessä vaikka he moikkaavatkin ja yrittävät tulla juttelemaan. En kuitenkaan koe, että peruskohteliaisuussäännöt koskevat ihmisiä, jotka tekivät kolme vuotta elämästäni vaikeiksi enkä halua olla heidän kanssaan missään tekemisissä - minua vain ei kiinnosta mitä heille kuuluu.

    Uskon vakaasti, että kiusaaminen lähtee kotoa. Vanhemmat opettavat samat mustavalkoiset arvot lapsilleen ja mahdollistavat kiusaamisen. Jos lapsia opetettaisiin hyväksymään erilaisuus, tunnistamaan kiusaaminen ja korostettaisiin, että kiusaamiseen puuttuminen ja kiusatun tukeminen ovat niitä arvoja, jotka tekevät sankarin, kiusaaminen vähentyisi merkittävästi.

    Ikävä kyllä se lienee niin, että kiusaajien lapsista tulee kiusaajia ja kiusaajavanhemmat eivät välitä kuin itsestään.

    VastaaPoista
  88. Kiusaaminen alkoi seitsemännen luokan keväällä, kuuluin tyttöporukkaan jossa oli minun lisäkseni 5 muuta. He olivat sopineet jättäneensä minut yksin, kukaan ei saanut jutella tai olla missään tekemisissä kanssani.
    Jäin yksin, olin uudessa koulussa yläasteen myötä eikä minulla ollut muita. Viikon parin verran olin yksin, kunnes he taas hyväksyivät minut porukkaansa. Seiskaluokan lopussa, tuli isompaa riitaa monien porukkamme tyttöjen kesken, se vaikuttaa vieläkin. Porukkassamme oli tyttö, joka määräsi muita, eikä kukaan tajunnut miten vakavaa se oli. Hän käski muita ja muut tottelivat, myös minä. Hän sai minut kiusaamaan minua heikompia ja tietysti tottelin, enhän halunnut enään jäädä yksin. Olin kiusaaja, koulussa kävimme monia keskusteluita, opettajien, rehtorin ja kiusaamieni oppilaiden ja heidän vanhempiensa kanssa. Tajusin miten he kärsivät siitä, joten lopetin. Pyysin anteeksi ja nyt he ovat minulle todella tärkeitä ystäviä. Siitä sain kärsiä, en totellut enään porukkamme määräävää tyttöä, vaan ystävystyin heidän "vihollisen" kanssa. Yksi porukkamme tytöistä kärsi niin paljon, että vietti kesän lastenkodissa. Olin tuntenut hänet eskarista asti. En tajunnut mitä pahaa hänellekkin olin tuottanu tekemisilläni. Kahdeksannen luokan alussa kuuluin vielä porukkaan, mutta olin aika yksikseni, omissa oloissani. Koulumenestykseni heikentyi, todella paljon. En käynyt koulussa, ollut "kavereiden" kanssa tai mitään muutakaan. Makasin sängylläni ja mietin. Kahdeksannen luokan syksyllä minulla todettiin lievä masennus, viiltelyn takia sain lähetteen koulusta nuorisopsykiatrille. Elämäni hiipui vähitellen, päivä päivältä vain enemmän. Laihduin paljon, nukuin vaan enkä jaksanut enään. Mietin monesti itsemurhaa vaikka ei ollut tapahtunut paljoa. Jäin koulussa yksin, olin kuukauden verran omissa oloissani. Kyllä porukkamme tytöt vielä joskus juttelivat, olinhan heidän kaverinsa vielä kumminkin. Porukkamme tyttö tuli takaisin lastenkodista, minun ja hänen välit olivat olemattomat. Lopuksi hän rohkeni puhua minulle, hänen kiusaajallee. Muistin, mitä olimme kokeneet, emme olleet vielä kavereita, mutta juttelimme yhteisillä tunneilla. Porukkamme johtaja, käski minun pysyä erossa hänestä ja muut kiusasivat minua koska puhuin hänelle. Oli minun valintani paikka. Valitsenko porukan, jossa minulla on suoja, mutta minua määräillään, vai entisen parhaanystäväni, joka oikeasti välittää.
    Tein valintani, valitsin sen ketä olin satuttanut ja kiusannut, hän se oli oikea aito ystäväni. Kun muu porukka huomasi valintani, minut ns."potkittiin" porukasta. Haukuttiin päin naamaa käytävillä, vastauksilleni naurettiin tunnilla, vaatteitani ja tavaroitani leviteltiin käytävillä ja tiputeltiin naulakosta. Sosiaalisessa mediassa, mm. Facebook & IRC-Galleria, sain kuulla niissä olevani huora yms. Ihmiset joita olin pitänyt ystävinä, hylkäsivät minut koska puhuin muille. Kiusaaminen jatkui koko kahdeksannen luokan. Entinen kaveriporukkani sai liitettyä muita oppilaita porukkaansa, meitä vastaan. Kerran kuulin kun muut puhuivat siitä miten minun kanattaisi tehdä itsemurha, eikä kukaan jäisi kaipaamaan, edes kouluni opettajat tai omat vanhemmat, räkäiset naurut päälle. Siinä vaiheessa minulle riitti, en jaksanut enään.
    Vaihdoin kahdeksannen luokan jälkeen koulua, toiselle paikkakunnalle.
    Asia vaikuttaa elämääni todella paljon, en ole toipunut siitä. En luota ihmisiin, enkä ole enään sosiaalinen. Joskus tulee tunteita, olenko edes yhtään mitään ja kaikki vihaisivat minua.
    Opettajat tekivät kaikkensa minun puolestani, mutta mikään ei auttanut.

    VastaaPoista
  89. No mun kiusaaminen oli jotain aivan kamalaa...
    Ensin 3.luokalta asti mua alettiin syrjimään ja haukkumaan päin naamaa. Viitosluokan loppu puolella mulla oli kaksi tosi hyvää kaveria tai ainakin mä luulin niin. Tää mun toinen kaveri oli mua vanhempi, joten se meni sitte ekaksi ylä-asteelle. Se tiesi että mua on kiusattu pitkään,ja alko levitteleen musta huhuja että oon niin herkkä etten kestää mitään.Se unohti mut alko kirjottelee facebookiin kaikkee törkeetä mun seinälle,käänsi kaikki mun tulevat luokkalaiset mua vastaan ja lyttäsi mun itsetunnon ihan alas. Kerran se loi profiilin facebookiin ´salanimellä´ ja alkoi haukkumaan mua sitä kautta. Se oli ihan kaameeta. Kerroin opettajille ja vamhemmilleni.
    Tulos: Jäljelle jäi tyhjät katseet ja halveksivat ilmeet. Olen tosin saanut jo kavereita mutta haavat ei ehkä parane ikinä..

    VastaaPoista
  90. Kiusaamis asioihin pitäisi puuttua paljon herkemmin. Tuntuu että kiusaamista on todella paljon varsinkin peruskoulussa, eivätkä opettajat oikein tee asialle mitään..vaikka sanovat "meidän koulussa ei kiusata!" ja käskevät tulla sanomaan jos kiusataan, mutta mitään ei silti tapahdu. Ja välillä se on vaikea ymmärtää, miten lapset ja nuoret voivatkin olla niin ilkeitä toisilleen? Välillä kuulee hirveitä juttuja miten toista ollaan kiusattu, ja herää kysymyksiä miksi? Itseäni koko peruskoulun ajan kiusattiin ns. "hiljaa", eli lukeuduin varsinkin yläasteella heihin, jotka eivät olleet suosittuja ja minua pidettiin outona. Olin tunneilla aktiivinen, iloinen ja puhuin (edelleenkin) paljon. Sain esimerkiksi melkein joka tunti kokea huutamista. Luokkakaverit käskivät olemaan hiljaa ettei ketään kiinnosta, miten johonkin kysymykseen vastaan. Ja opettajat olivat vain hiljaa! Pyöreä olen, ja välillä kuulin siitäkin puhumista..ihmisiltä joista kuvittelin että olisivat tarpeeksi kypsiä ikäisekseen. Näistä seläntakana puhumisista ja myös suoraan arvosteluista ja haukkumisista, jotka oli mukamas tarkoitettu vain "läpäksi" ilmoitettiin toki opettajille, mutta tuntui kuin tilanne olisi vain pahentunut. Kestin kuitenkin ysiin asti, ja muutimme perheen kanssa toiselle paikkakunnalle ja menin toiselle paikkakunnalle lukioon. Asiat ovat menneet parempaan suuntaan, on poikaystäväkin ja juurikin "maiseman vaihto" ja täysin uusiin ihmisiin tutustuminen on auttanut minua hyväksymään itseni juuri sellaisena kuin olen! Bloginne on ollut myös suuri tuki ja turva. :) Toivoisin niin kovasti että kiusatut saisivat tarvitsemaansa tukea, eivätkä he vaipuisi epätoivoon ja masennukseen:( Voimia siis heille<3 Kaikki voivat myös vaikuttaa siihen ettei toinen joudu syrjityksi ja kiusatuksi, joten pidetään toisistamme huolta ja välitetään.

    VastaaPoista
  91. Jostain se kaikki alkoi, en tiedä mistä. Ala-asteelta kuitenkin, yläasteella se vaan paheni.
    Läski, tautinen, idiootti, vesipää, huora, tyylitajuton, luuseri, lesbo. Olen tuntenut monta kertaa, kuinka tuoli on vedetty ruokalassa alta ja kuinka kaikki ruoka tarjottimella on levinnyt päälleni, lautanen hajonnut, kaikki tuijottavat ja keittiön täti tulee sättimään "kato mitä sä taas teit", tuntui kuin nekin olis olleet siinä mukana. Lopulta hain vaan leipää ja painuin johonkin muualle syömään. Tukassa ja kaapin avaimenreiässä on ollut purkkaa. Ilkeitä lappuja on kiertänyt ympäri luokkaa. Koulun seinällä luki, että nussin naisia ja sain kuulla siitä sitten ylempienkin luokkien oppilailta.

    "Kukaan poika ei ikinä halua sua." "Vittuako sä vammanen siihen istut?" "Hei lesbo, haluuks et piirrän tussun kuvia sun kirjaan? Ai haluut vai!"

    Aina ne mut "otti porukkaan", että saivat kaataa mahdollisimman helpolla mahdollisimman paljon lokaa niskaan. Yläasteen jälkeen on ollut lähes mahdotonta hakea kouluun tai töihin. Varsinkin työt pelottaa, ne voi vaikka olla siellä, tai mitä jos ne on samanlaisia? Pari on "pyytänyt anteeksi" ja anteeksiantavana ihmisenä olen muutamille sen suonutkin. Kuitenkin jos näen tiettyjä ihmisiä vaikka kaupungilla, niin menen piiloon. En pysty kohtaamaan niitä.

    Viestinä teille kiusaajille: arvet on ja pysyy, eikä se katumalla parane. Ilman muutamaa hyvää koulun ulkopuolista ystävää en olisi selvinnyt hengissä. Kaikilla niitä ei välttämättä ole... mieti ennenkuin kiusaat.

    Ja terveisiä omille kiusaajilleni: nykyään olen (ainakin melkein) eheä, töissä käyvä ihminen. Minulla on hyviä ystäviä, sekä rakastava avomies ja perhe.

    VastaaPoista
  92. Täällä on todella paljon samanlaisia tarinoita kuin omani... Kiusaaminen kesti 1-8luokkaan asti.. Milloin mistäkin, välillä olin tyhmä (olen lukihäiriöinen) en osannut lausua englannin tunnilla jotain nimeä oikein 3lk siitä lähtien en halunnut vastata mihinkään kysymyksiin. Välillä taas outo ja friikki, niinkuin olenkin, kaikki on. Sanallinen henkinen väkivalta, masennus, itsetuho. Kaikki ne kyyneleet, veripisarat, lääkkeet, hoito. No tässä mennään ei hyvältä tunnu vieläkään tietyt tilanteet.. Rakastan ihmisiä ja läsnä olemista, mutta isot porukat ahistavat.. Olen entiselle kiusaajalleni sanonut tästä, vieläkin kaverini, mutta ei yritä edes ymmärtää mitä on tehnyt.. Siis hienovaraisesti kertonut. Sellaista se on, jotkut ei vain ymmärrä koskaan. :)

    Olisin sanonut ''hienoa'' että on muitakin ihmisiä ketkä käyvät tai ovat läpi käyneet saman, mutta empäs sanokkaan.. Koska se ei ole. Nykyään tuntuu että päiväkodissakin aletaan kiusaamaan herkemmin ja herkemmin mitä ihmeellisimmistä syistä.. Niinkuin aina tietysti.. Mutta juu.. Tsemppiä ja voimia kaikkille! Täältä yritetään nousta, ja vielä noustaankin vaikka aina ei siltä tunnu.

    Tv. n. 21 v

    VastaaPoista
  93. Minuakin on kiusattu päiväkodista yläasteelle. Lukiossa kiusaaminen hellitti muun muassa paikkakunnanvaihdoksen ja erityislukion ansiosta. Kuitenkin jo ammattikorkeakouluun ehdittyäni tapasin tytön, joka yhä jaksaa syrjiä ja päivitellä ulkonäköäni suureen ääneen; kaikenlisäksi opiskelemme sosiaali-alaa. Onneksi kuitenkin kotona on aina jaksettu rakastaa, kehua ja kannustaa, minkä vuoksi itsetuntoni onkin kaikesta huolimatta kohdillaan. Pahalta se silti välillä tuntuu. Voimia kaikille kiusatuille ja hatunnosto MTL:n tytöille hienosta duunista!

    VastaaPoista
  94. Mua kiusattiin ala-asteelta-ylä-asteelle. Se oli ahistavaa, ei yhtään kaveria, maikat kiusaajien puolella. Vieläkin tulee nähtyä painajaisia, mutta nykyiset ystävät korvaavat kivun ja tuskan. Itsetuntoni on vieläkin palasina.

    VastaaPoista
  95. Tunnen olevani jollain tasolla kiusattu. Olen aina ollut ylipainoinen, josta on tietysti helppo huudella asioita, etenkin ala- ja yläasteella kun kaikki ovat niin nuoria. Pahimmat muistoni ovat ehkä kolmannelta luokalta yläasteen loppuun - muistan istuneeni joka välitunti tyttöjen vessassa itkemässä ja mollaamassa itseäni vielä lisää. Muistan että tulin valituksi aina viimeisenä. Muistan poikien puhuvan keskenään (tietämättä että olin heidän takanaan), "Miten kukaan voisi tykätä tuollaisesta?" Muistan jopa kavereideni sanoneen "Sä näytät siltä kuin oisit raskaana!" Muistan istuneeni 6. luokalla pää pystyssä kyyneleet silmissä, kun urheiluluokkani nauroi kuorossa kun opettaja sanoi minun olleen 15. sijalla yleisurheilussa. Muistan, kuinka rankkaa minun oli mennä kotiin, jossa kukaan ei kysynyt miten koulupäivä meni. Äiti oli alkoholisti, ja muistoni kotona liittyvät lähinnä väkivaltaan ja siihen, miten aina pelotti. Vastuuseen jonka kannoin itsestäni ja kolmesta pienestä sisaruksestani. Olin itse vain alle 10-vuotias.

    Nämä muistot riipivät yhä sieluani joka päivä, etenkin kun en ole koskaan kuullut anteeksipyyntöä. Kukaan ei vieläkään kysy minulta "Miten sulla menee?" En ole kavereita kenenkään luokkalaiseni kanssa. Positiivista on se, että pääsin pois kotoa, ja olenkin välillä ihan ok, tunnen selviäväni. Mutta mitä jälkiä se ihmiseen oikeasti jättää, kun aina täytyy esittää olevansa kunnossa, vaikka sisimmässään tuntee olevansa aina hylätty? Ehkäpä jos minut olisi hyväksytty kaveriporukoihin sellaisena kuin olen, perheestä jonka lapsia kukaan ei hakenut koulusta, vaikka me odotettiin moooonta tuntia pihalla toivoen että tänään on se päivä kun minut huomataan... En osaa sanoa, sillä diagnoosini on yhä tänään syvästi masentunut.

    VastaaPoista
  96. Sillon kun mä olin ala-asteella, olin itse koulukiusaaja. Nykyään pystyn myöntämään sen, siitä on kuitenkin jo aikaa. Olin ns. luokan kingi ala-asteella ja piikittelin muita tyttöjä ilkeillä sanomisillani, sain pojat ympärilleni sillä tavoin.

    Yläasteen alkaessa muutin toiselle paikkakunnalle ja päätin että en aio enää kiusata ihmisiä. En kiusannutkaan, mutta minua kiusattiin. Minua haukuttiin oudoksi ja läskiksi. Joskus luokkani kovat pojat seurasivat minua kotiin ja kivittivät samalla kun huutelivat perääni. Kerroin asiasta äidilleni sekä koulun henkilökunnalle mutta asialle ei tehty mitään.

    8. luokan puolivälissä muutin taas uudelle paikkakunnalle, toivoin että asiat eivät jatkuisi samanlaisina. Ne jatkuivat pahempina, en löytänyt kavereita koska en halunnut edes saada ystäviä. Puolen vuoden asumisen jälkeen löysin muutaman ystävän, lopulta heistäkin tuli kiusaajiani. Aloin sairastamaan bulimiaa ja jouduin sairaalaan masennuksen takia.

    Aloitin kymppiluokan viime syksynä, sain sieltä paljon kavereita ja kaikki meni hyvin. Bulimia alkoi helpottamaan vaikka minua kiusattiin edelleen, ei niin paljon kuin ennen. Viime päättäjäisissä kun pääsin kympiltä, olin samassa paikassa juhlimassa kiusaajieni kanssa ja he tulivat pyytämään anteeksi typeriä juttujaan.

    Yksi poika, joka kiusasi minua 7.luokalla, yritti iskeä minua illanvietossa. Ei tajunnut kuka olin mutta kun muistutin häntä niin hän alkoi itkemään ja pyysi monta kertaa anteeksi.

    Paras ystäväni on ollut henkisenä tukenani 9.luokan jälkeen ja en varmaan olisi ilman häntä nyt tässä.

    VastaaPoista
  97. Kesti kauan ennen kuin ymmärsin olevani kiusattu. Kerään vieläkin itsetuntoni rippeitä. Usein ajatuksenani on, että tietysti minua kiusattiin, ansaitsenhan sen olemalla tällainen. Hiljainen väkivalta on pahinta. Olisivat edes lyöneet, niin olisin saanut konkreettisia todisteita opettajille. Kerran kerroin opettajalle, että en halua osallistua luokkaretkellemme, koska minut suljetaan porukasta ja eräs luokkalaisemme erityisesti on ottanut minut nälvimisessään silmätikuksi. Kukaan ei puhu minulle ja jos joku eksyy puhumaan kuulen haukkuja. Istun yksin nurkassa, kukaan ei välitä. Minä jäin luokkaretkeltä pois, kiusaaja sai kevätjuhlassa stipendin hyvänhengen nostattamisesta. Ilmeisesti sanoillani ei ollut juuri merkitystä.

    Olen koko ikäni ollut kiusattu. Erilaisuuttani tai oikeastaan tavallisuuttani ei hyväksytty. Joskus keksin itselleni mielikuvitusystävän. En kehdannut kertoa, että eihän minulla ole ystäviä. Olisin halunnut kulkea vapaana, viettää iltaa tavallisten nuorten tapaa, mutta kulkiessani ulkona sain kuulla olevani huora, ruma... Miten pahalta niin pienet sanat saattoivat tuntua. Oli helpompaa olla kotona, uppoutua toiseen maailmaan lukemalla kirjoja ja katsomalla telkkaria.

    Kiusaajat ovat vuosien varrella vaihtuneet, mutta aina ovat tulleet uudet vastaan. Vasta nyt kun olen toisella paikkakunnalla vietän parhaita vuosiani. Saan joskus kuulla olevani kaunis, minulla on ystäviä, minulla on ennenkaikkea elämä. Silti peilistä kurkistaa ruma, lihava, tyhmä, inhottava ja säälittävä olento. Miten toivoisinkaan, että oppisin arvostamaan itseäni. Kävelemään ylväänä ja olemaan oma ihana itseni. Olematta antamatta arvoa niille ihmisille, jotka arvoani eivät ansaitse. Kääntämällä pahan hyväksi ja selviytyä voittajana.

    VastaaPoista
  98. Se kaikki on tehnyt musta vahvemman. Oon oppinut myös unohtamaan. Pyyhkimään mielestä sellaiset ei-niin-kivat-asiat pois aika helposti. Nautin myös yksinolosta, vaan hengailusta itseni kanssa.
    Se kaikki on myös jättänyt jälkensä muhun. En luota yhtä helposti. Valitsen ystäväni tarkkaan. Pidän monia asioita sisälläni. En anna kaikkea irti heti tai jos edes koskaan. Pelkään tutustua uusiin ihmisiin. "Tunnettu sosiaalisena ja iloisena, aina hymyilevänä", mutta jos joku katsoisi tarkkaan, näkisi lävitse, huomaisi hän kuinka rikki ja haavoittuva onkaan tämä pieni ihmisolento.
    Nyt tiedän miksi se kaikki tapahtui. Kaikella on tarkoituksensa niinhän. Mutta se päivä kun vuosien takainen paras ystävä kääntää takkinsa sinulle, ja saa kaikki muut mukaansa ja tekee kaiken päinvastaisesti kuin ennen, se päivä on yksi elämäsi kamalimmista. Käytävällä et saa kävellä rauhassa; milloin nimittelyä, tönimistä, tuijotusta, paperisilpun heittelemistä ja niin edelleen. Iltasella pullosta päähän, riitelyä, huutelua, nauramista, väkivaltaa. Tätä kaikkea jatkuu vuoden jos toisenkin, ja koska jo kuudentoista vuoden iässä, tuntuu siltä, että ei tämä tästä paremmaksi muutu, edessä siis koulun ja kaupungin vaihto, harvat ystävät jäivät, ja uudet olivat enemmän kuin tervetulleita.
    Nyt jo monta vuotta vanhempana ja viisaampana en vieläkään ymmärrä täysin ihmismieltä, tuskinpa meistä kukaan koskaan. Mietin, kuinka kukaan ei minua pelastanut. Kuinka ilkeitä ihmiset voivatkaan olla. Kuinka helposti minut päästettiin lähtemään vanhasta koulusta ja kuinka avosylein vastaanotettiin uudessa. Kuinka joku ymmärsi. Kuinka jotkut eivät. Kuinka kauan kestää, että haavat parantuu. Mietin, katuvatko ne. Ymmärtävätkö mitä tekivät väärin.
    Mutta eniten kaikista mietin, milloin tämä saadaan loppumaan maailmassa?

    VastaaPoista
  99. Tytöt, naiset, esikuvat, roolimallit. Mulla menee kylmät väreet ja itkettää, sekä kauhusta että ylpeydestä tän tekstin takia. Kliseistä sanoa että "vaikeuksien kautta" mutta JUMALAUTA!

    VastaaPoista
  100. Kiusaaminen kesti vain ala-asteen mutta seuraukset näkyy ja tuntuu vieläkin, kuuden vuoden jälkeenkin. Olen oikeasti ihan normaalipainoinen, vain hieman 'roteva'. Minulle todettiin keskivaikea masennus vasta viime talvena, vaikka ajatukseni itsestäni ovat pysyneet samanlaisina ainakin yläasteelta lähtien. 'Pääkiusaajani' kuoli pari vuotta sitten, menin ihan sykkyrälle. Halusin antaa anteeksi ja olla surullinen hänen ja hänen perheensä puolesta, mutten oikein kyennyt.
    Sykkyrällä oon vieläkin ja ikuinen treenaus menossa. Oivoi.

    VastaaPoista
  101. Minua ruvettiin kiusaamaan heti ala-asteella. Oli minulla toki kavereita, mutta ne, jotka eivät kaveripiiriini kuuluneet, jaksoivat haukkua minua päivästä päivään useimmiten sanoilla: "läski, punkero, paksukainen" jne. Mutta koska omistin vielä silloin 7-12 vuoden iässä kovan luonteen, ajattelin, ettei haukkumiset ja syrjimiset minua vahingoittaisi mitenkään.

    Yläasteelle kun menin, olin paniikissa. Minulle oli iskenyt 13-kesäisenä ehkä ensimmäinen itsetunto- ja ulkonäkökriisi. Tiesin, mitä tuleman pitää. Tiesin, että saisin kuunella haukkumista seuraavat kolme vuotta yläasteella. Kiusaaminen yläasteella jatkui aika samoilla linjoilla. Ihmiset puhuivat ääneen (muka keskenään), kuinka läski ja ällöttävä olin. Minua syrjittiin, ei otettu mukaan joukkuelajeihin liikunnassa, vaikka rakastin liikuntaa ja olin yksi luokkamme parhaimmista lähes joka lajeissa. Tämäkin ihan vain sen takia, että tykkäsin urheilemisesta. Tämän takia ihmiset pitivät minua feikkinä. Miten muka läski tykkäisi urheilemisesta?? Olen koko elämäni harrastanut hevosurheilua ja tanssia. Tanssiharrastus loppui tanssitunneilla kiusaamisen takia minun ollessa 15-vuotias, eli 12 vuoden harrastamisen jälkeen. Halusin kyllä tanssia, mutta en niiden ihmisten seurassa.

    Kun ammattikoulu alkoi, huokaisin helpotuksesta: "vihdoin paikka, jossa on aikuisempaa porukkaa ja varmasti saan paljon uusia kavereita". Toisin kävi. Ammattikoulussa kiusaaminen vain paheni. Minut syrjäytettiin lähes täysin ko. luokasta ihan vain sen takia, että olin L/XL-kokoinen. Masennuin, lihoin entisestään ja kiusaaminen jatkui pahempana. Siinä vaiheessa päätin laihduttaa. Laihdutin 7 kuukaudessa 37 kiloa ja vihdoin olin myös itse tyytyväinen itseeni. Olin iloinen, mutta surullinen siitä, että sain ystäviä enemmän nyt, kun olin normaalipainoinen. Miten ulkonäkö voi niin paljon vaikuttaa siihen, haluaako toinen olla toisen kaveri??!

    Laihduin normaalipainoisen mittoihin ammattikoulun toisen vuoden alkuun mennessä. Vaikka olin ihmisten silmissä eri ihminen ulkonäöllisesti, silti heidän - aikuisten ihmisten oli pakko jatkaa kiusaamista. Tällä kertaa minua kiusattiin musiikkimaun (Michael Jackson) ja harrastuksen (hevosurheilu) takia. Uskalsin kyllä paremman itsetunnon ansiosta sanoa koko luokalle suoraan, mitä ajattelin, mutta se ei auttanut. En enää pystynyt toisen vuoden puolessa välissä jatkamaan ko. koulussa. Erosin koulusta.

    Luulin, että paikkakuntaa vaihtamalla (muutto kotikaupungista toiselle puolelle Suomea) vaihtuisi myös ihmisten ajattelumaailma ja saisin ystäviä. Varmasti olisinkin saanut, jos en olisi viime vuonna masentunut pahasti kaiken sen koulukiusaamisen takia. Vasta viime vuonna huomasin, kuinka pahaa vahinkoa 10 vuoden koulukiusaaminen oli saanut aikaan minussa. Paranin masennuksestani vuodessa, mutta kaikki pudotetut kilot tulivat takaisin. Nyt kamppailen tälläkin hetkellä itsetuntoni ja kroppani ja minäni kanssa. En osaa olla onnellinen - kiitos koulukiusaajieni.

    Nyt olen 19-vuotias, joka välillä kammoksuu sosiaalisia tilanteita, vaikka haluaisikin tutustua lähes kaikkiin maailman ihmisiin. Traumat ja vieraisiin ihmisiin luottamuksen puuttuminen estää sen, mitä haluaisin tehdä.

    Onneksi minulla on sentään mies, joka rakastaa ja tukee minua, joka kannustaa minua jättämään menneisyyden taakse ja jatkamaan elämääni siten, miten itse haluan.

    VastaaPoista
  102. Kiusaaminen alkoi eskarissa jo sellaisena nimittelynä ja tönimisenä joka jatkui ekanluokan. Jopa koulunvaihdoksen jälkeen jouduin kestämään "uusien" kiusaajien uudet tavat ja kuinka vaikeaa se olikaan oppia karttamaan tiettyjä porukoita kun jäljelle jäi koko koulusta ehkä 2 porukkaa jotka eivät sanonee mitään. Eivät he myöskään tulleet apuun kun makasin yksin hiekkakentällä ja itkin. Viidennellä luokalla vaihdoin jälleen koulua ja asuin paikkaa koska muita vaihtoehtoja ei löytynyt kiusaamisen loppumiseen. Eihän se tietysti siihen loppunut. Nyt kiusaajat olivat julmempia ja väkivaltaa jouduin kestämään enemmän kuin ennen. "Se on läski ei sitä satu". Näin sanoivat pojat kun hakkasivat päätä seinään. Kenkiin ja muihin vaatteisiin räkiminen oli myös kova sana. Opettajat olivat täysin voimattomia ja lopulta aloin itse oirehtian niin paljon että opettajat eivät voineet muuta kuin palkata minulle yksityis opettajan. Olosuhteen kotonakaan eivät olleet kehuttavat koko ala-asteen aikana joten sosiaaliviranomaisen kanssa päädyttiin tilanteeseen jossa minut sijoitettiin pienryhmäkotiin. Olin 12 yksin muiden vanhempien nuorten kanssa. äitiin sain yhetyden puhelimitse ja kotilomille pääsen 1vkl per 3viikkoa. Aloitin käymään kotikoulussa jossa hoidin kuudennenluokan. Siirryin syksyllä uudelle ylä-asteelle vantaalle ja heti ensimmäisenä päivänä kuulin ne sanat. Ne repii sisältä niin ettei tiedä mitä tehdä ne satuttaa ja raastaa. Sen kerran kun luuli pääsevänsä aloittamaan alusta ja sitten vedetäänkin taas matto jalkojen alta. Ylä-aste meni kuin sumussa kukaan ei tiennyt missä vika kun huusin, raivosin, itkin aloin kapinoimaan. Koko koulun opettajat tiesivät kiusaus ongelmasta mutta kukaan ei tahnyt asialle mitään. Loppujen lopuksi pääsin ylä-asteelta tekemällä ylimääräisiä tehtäviä eli rimaa hipoen mentiin. Aloitin psykoterapian 14 vuotiaana samalla kun masennus lääkityksen. Olin alkanut oirehtia silmittömillä raivokohtauksilla. Ylä-asteela päästyäni pääsin opiskelemaan kokiksi ja olin ONNELLINEN vihdoin pääsisin "aikuisten maailmaan". PASKAT! Kiusaajani pääsivät samaan ammattikouluun kanssani ja sama rumba jatkui vielä vuoden. Sitten lähdin en jaksanut sitä enää päätin etten aijo koskaan enää tavata näitä idiootteja! Pääsin Mc Donald'siin töihin jossa minulla oli mahtava työporukka ja sain olla omaitseni VIHDOIN! Tosin kiusaamisesta ja masennuksesta seuranneet raivokohtauksen pilasivat sitten työuranikin. Mäkkärin jälkeen pääsin Mediapajalle jossa oli MAHTAVAA opin äänittämistä, valokuvausta ja sitten kuvattiin myös oma lyhytelokuva. Pajan jälkeen lähdin opiskelemaan kanneljärvelle nuoriso-ohjaajaksi mutta se tyssäsi kekittymisvaikeuksiin. Olin 18.v asuin solussa, kukaan ei määrännyt aloin juomaan! Poikaystäväni itsemurhan jälkeen ratkesin juomaan entistä enemmän. Joka ilta baariin ja viideltä aamulla kotiin. Tätä rataa jatkoin 20.v asti kunnes sain valettua yhden ainoan kesän aikana itseeni varmuutta. Katsoin peiliin ja sanoin itelleni että "Olen kaunis" ostin vaatteita joita en olisi kuvitellut koskaan käyttäväni ympärilläni olevat ihmiset tukevat minua enemmän kuin ketkään muut! En edes enää tahdo muita elämääni. 21.v löysin ihanan miehen jota rakastan enemmän kuin ketään muuta! Olen työelämässä sekä osaan toimia itsenäisesti asioissa.

    Tällä halusin vaan kertoa että asioilla on tapana järjestyä. OIKEASTI!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kamala, miten paljon tänne on kirjoitettu ikäviä tarinoita omista kiusaamisista; hirveitä muistoja ja niitä syviä haavoja, jotka vaikuttavat vieläkin. Rutistus teille kaikille, sellaista hirveyttä kokeneille! <3

      Minua ei ole varsinaisesti kiusattu lihavuuteni takia, mutta olen kokenut sen koko ikäni tabuksi, koska olen tuntenut sen kuitenkin vaikuttavan tietyssä määrin ihmisten suhtautumiseen silloin ala- ja yläasteaikoina, nykyisin ei niinkään enää. Tuntui vain siltä, että ihmisten kauneuden ylistäminen kohdistui niin paljon kaikkeen sellaiseen, mitä itsellä ei kokenut olevan. Inhosin välillä itseäni, enkä oikeen vieläkään ole täysin sinut itseni kanssa, vaikka olenkin oppinut paljon enemmän arvostamaan tällaista minua.

      Ihmistä tulisi katsoa sieltä sisältä, ei ulkoa päin, moni hieno tuttavuus upean ihmisen kanssa saattaa jäädä tekemättä vain sen takia, että ulkonäöllisesti henkilö ei miellytä, ja se on kurjaa.

      Ja sanon vielä sen, että _en vaan voi ymmärtää, miten joku voi pitää siitä, että voi kiusata toista_, juuri sellaisessa ihmisessä on paljon sitä rumaa, se rumuus tulee sieltä sisältä ja se tekee ruman näköiseksi. Toivottavasti kiusaajat lukisivat myös näitä tekstejä, ja toivottavasti nämä tekstit huutaisivat heille ne hirveät tuntemukset, mitä ovat nämä kiusatut joutuneet kokemaan!

      Poista
  103. Milloinkohan tulee kouluihin käytäntö, että kiusaaja laitetaan vaihtamaan koulua ja näin oikeasti rikotaan niitä jo syntyneitä rooleja?
    Vaikka se oma koulun vaihtaminen onkin ollut aikanaan suuri pelastus, niin kyllä se on myös suuri epäkohta. Sillä, että kiusattu joutuu vaihtamaan ympäristöä, lisätään entisestään tiedostamatonta hyväksyntää kiusaamiselle.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Argumentti, jota en ikinä itse ole tullut ajatelluksi! Hyvä, että nostat esille. Miksi sinä, joka olet tullut kouluun oppimaan, joudut lähtemään koulusta ihan vaan takia, kun et joidenkin mielestä sinne sovi. Ihan liikaa pyörii murrosikäisten mielessä nämä viidakon lait. . .

      Poista
  104. i had to fight like hell and fighting like hell has made me what i am

    VastaaPoista
  105. Muo on kiusattu ihan tarhasta asti aina peruskoulun vikaan luokkaan asti. Vaan koska harrastin balettia/taitolustelua. Tarhassa se oli sitä et tytöt oli kateelisia ku olin niin notkee ym ja ala-asteella se oli viel tota, Mut seiska luokan jälkeen kuisaaminen tuli siitä et mulla oli välillä aamulla harkoja enkä ehtinyt kouluun aina siihen aikaan ku se alkoi ja välilä pääsin lähtee aikasemmin ku koulu loppui mut en voinut mitään sille okei toi kyl loppui kun mursin nilkan ku olin kasilla niin sit toi kiusaaminne alkoi toden teolla muistan viel muutamia lauseita mitä mulle sanottiin: " et sä enään saakkaan litsata koulusta ku on kepit" , " nyt sit loppui opettajien lemmikkinä olo ja pääset normi koulu mailmaan". ja kun oli kepit niin välillä mut otettiin toinne tai molemmat kepit pois et sain hyppiä yhellä jalalle ku sain kepit pois simuuttu tönimiseksi hakkaamiseksi eikä opet puuttunut yhtään. Mutta toi on kaikki nyt takana päin ja oon sujut ton asian kaa niin sijut kun voi mut en kyl voi antaa anteeksi koskaan muo kiusanneille.

    VastaaPoista
  106. Moi!
    Mua on kiusattu jo ala-asteelta yläasteelle siitä, että mulla on silmälasit ja pieni silmävika, sekä olen hieman ylipainoinen. Kiusaus alkoi nimittelynä ja haukkumisella ala-asteella.

    Vuosien varrella se kuitenkin helpottui ja ajattelin, että on hienoa vaihtaa koulua ja saada uusia kavereita uudessa isommassa koulussa, johon olin menossa yläasteelle. Niinhän se olikin sain uusia kavereita todella paljon, mutta silti tuntui pahalta kävellä koulun käytävillä ihan, kuin kaikki tuijottaisi. Seurauksena en enää kehdannut käyttää silmälaseja muulloin, kuin oppitunneilla oman luokan kanssa. Osa uusista kavereista muuttui todella paljon ja rupesi käyttämään minua hyväksi. Ja ajattelin, että se on hyvä, kun lainaan heille melkeempä, joka päivä vähän rahaa, että pysyn heidän kavereinaan. Lopulta heistä paljastui aika pahoa paskanpuhujia ja en ole heidän kanssa enää tekemisissä ollenkaan.

    Kun uusi lukukausi alkoi, olin yhdeksännellä luokalla minusta leimautui parin kiusaaja/pahisporukan uhri. Jatkuvaa nimittelyä, haukkumista ja huutelua koulun käytävillä, johon opettajat puuttuivat todella hyvin. Joduin kyllä "ydin kaveriporukkani" kanssa usein miettimään mistä kuljen, etten törmäisi heihin ja se oli todella ahdistavaa. Oli myös todella outoa, että suurin osa kiusaajista oli minua nuorempia ja he eivät ollenkaan kunnioittanut koulun vanhimpia oppilaita.

    Tämän viikon maanantaina palasin riparilta, jossa olin isosena. Rippireilillä oli myös, joitain jotka olivat kuuluneet kiusaamisporukoihin. Ehkä he eivät olleet ne pahimmat tekijät, mutta mukana kiusaamisessa kuitenkin. Riparilla pidin sitten iltahartauden päivän loppuun omasta elämästäni. Puhuin toisille erilaisuudesta ja itsensä hyväksymisestä ja miten vaikeaa minulla on ollut kyväksyä itseni. Siihen on vaikuttanut juuri koulukiusaus ja se, että olen menettänyt perheenjäsenen ja läheisen sukulaisen todella lyhyessä aikavälissä muutama vuosi sitten. Hartaudesta sain paljon hyvää palautetta ja kehuja, että puhuin hyvin ja olin todella rohkea, kun uskalsin itkusta huolimatta kertoa sen kaiken. Moni muukaan ei sinä iltana ilman kyyneleitä selvinnyt purkaessaan omia kokemuksiaan myöhemmin muille.

    Leirin seuraava päivä oli elämäni ehkä paras, sillä sain leiripostilaatikosta monia ihania kirjeitä ja anteeksipyyntöjä niiltä kiusaajilta. He sanoivat, että oli lähteneet, vain juttuun mukaan, koska kaverinsakkin kiusasivat minua, mutta kuulin myös, että suurin osa leiriläisistä oli soitellut kotikuntaamme (pieni paikka Keski-Suomessa) ja sanoneet ettei minua enää saa kiusata, koska he kuulivat minun tarinani. He myös sanoivat, että nyt ymmärtävät miltä kiusaajasta voi tuntua ja he meinaavat pitää huolta, ettei vanhassa koulussani enää kiusata niin paljoa. Se oli todella lohdullista ja nyt olen todella onnellinen tyttö, joka odottaa innolla alkavia jatko-opintoja ! (:

    VastaaPoista
  107. Kiusaaminen alkoi jo eskarissa. Kaksi kanssani samanikäistä tyttöä alkoi yksinkertaisesti sortaa minua. Se jatkui läpi ala-asteen yläasteen lopulle asti. Olin ylipainoinen ja vähävaraisemmasta perheestä, tässä syyt kiusaamiseen.

    Pahinta oli se, että nämä tytöt saivat manipuloitua jopa kaverini mukaansa. Olin ihan yksin. Erään kerran liikuntatunnin jälkeen pukukopissa istuin penkillä muiden seistessä ympärilläni huutaen suoraa huutoa päin naamaa. Syytä en edes tiedä.

    Olen nyt sairastanut pitkäaikaismasennusta monta vuotta ja taistelen joka päivä. Toivon, että jonain päivänä uskallan elää täysillä.

    VastaaPoista
  108. Pieni ala-aste ikäinen pullukkatyttö on luokan aurinko ja kaikkien kaveri. Tämä vain sen ansiosta, etten koskaan halunnut myöntää tulleeni kiusatuksi. Nyt nuorena aikuisenakin tämän kirjoittaminen tuntuu vaikealta.
    Pahinta kiusaaminen on ollut tuona aikana, luultavasti siksi, että muistikuvat aikasemmalta ajalta ei ole kovin mieleenpainuneet.
    Mielessäni on aina tietyt haukkumanimet, kuten; sotanorsu, ihratynnyri ja tavalliset;läski ja plösö. Mistä pienet lapset edes keksivät moisia nimityksiä.. Muistan myös ne ilmaan täytetyt posket, ja naurut joita siitä seurasi kävellessäni ohi.
    Mites se, että koulun juhlissa kelpasit korkeintaan kuoron takariviin laulamaan tai jouluna esittämään joulupukkia, kun joskus pieni tyttö olisi halunnut olla lucia- neito tai kevätjuhlassa esittää kaunista perhosta.
    Mutta mä selvisin, luojan kiitos.

    VastaaPoista
  109. korjaus edelliseen

    *ilmalla täytetyt posket...

    VastaaPoista
  110. Sanon aina, ettei mua kiusata. Omassa päässäni tiedän silti, että olen kiusattu. Periaatteessa olen jopa suosittu, mutta olen ujo, heikko ja hiljainen, muiden määräiltävissä. Liian monta kertaa olen ottanut hymyillen vastaan ilkeät sanat ja nauranut muiden tönimisille. Liian monta kertaa. Tiedän, etten ole lihava, päinvastoin. En vain tiedä kuinka monta "läski"-sanaa vielä tarvitaan, että uskon sen itsekin.

    VastaaPoista
  111. Näin vähän aikuisempana (24 vuotta) miettii, mitä seurauksia on jäänyt jälkeen kiusaamisesta. Olin suuren osaa peruskouluaikaa kiusattu. Pienellä paikkakunnalla koulussa ei ollut paljon lapsia, jolloin luotettavat ihmiset olivat vähissä. Tai ainakin vähenivät kokoajan kun se "ystävä", joka neuvoi sinua pukeutumaan kivasti ja kertomaan keneen oli ihastunut, meni lavertelemaan tämän ihastukselle joka sitten sanoi sinulle eräänä iltapäivänä, että ei IKINÄ tykkäisi sinusta koska olet ruma ja lihava. Se, että ihmiset vähenevät ympäriltä ja ainoa, mitä saat tehdä on vain olla hiljaa taustalla, tuntuu aika pahalta.

    Pahimmat ajat taisivat olla ala-asteella neljännellä luokalla, jolloin en halunnut mennä enää edes tunnille vaan piilouduin tyttöjen vessaan jolloin opettaja lähti etsimään minua. Piiloutuminen johtui siitä, kun olin kertonut kiusaamisesta opettajalle jonka seurauksena kiusaajat uhkailivat minua. Tällöin anelin anteeksi ja pyysin, että saisin olla heidän kaverinsa koska muita ihmisiä siinä koulussa ei ollut.

    Yläasteella kiusaaminen vaihtui nimittelyyn ja kyräilyyn. Jotenkin aina ajatteli, että ehkä ihmiset kasvaa ja ymmärtää, ettei kiusaamisessa ole järkeä. Ikinä tätä ei kumminkaan tapahtunut.

    Mitä nämä jättivät minulle? Meni monia vuosia peruskoulun jälkeen, että sain ilmaistua oman mielipiteeni sanoin. En luottanut omaan vaistooni ja olin "ihan sama" -tyyppiä. Pidän ajatuksia ominani, joka on huono asia. Pidän myöskin hankalana puhua vastakkaiselle sukupuolelle. Jos yritän tutustua ihmiseen, joka on tyttö tai nainen, olen helpommin oma itseni. Jos ihminen on mies/poika olen lukossa enkä ole yhtä avoin. Olen myös hieman vainoharhainen ja voin rehellisesti sanoa, että juontaa juurensa suoraan ala-asteen kiusaamisen ajoilta. Olin kiusattuna 9 vuotta ja itseni uudelleen rakentamiseen on mennyt nyt 8 vuotta ja työmaa on vielä kesken. Rakennustyötä ovat auttaneet rakkaat ystäväni joita sain amiksesta ja amk:ssa. Ja vaikka olen nykyään muistellut kiusausta vain repaleisena muistona jossain kaukaisuudessa, itken nytkin kun kirjoitan tätä. En ole kiusaajieni facebook ystävä enkä mielellään halua puhua heille ikinä. En ole kiitollinen heille mistään, he eivät ansaitse sitä. Olen kiitollinen itselleni, ystävilleni ja sille, että olen jaksanut jatkaa.

    Ja sinä, jota tällä hetkellä kiusataan: jaksa vielä. Vaikka se kuinka kliseiseltä tai avuttomalta kuulostaa, niin kiltti jaksa vielä. Ne sanat, mitä kirjoitat päiväkirjaasi omasta mitättömyydestäsi ja haukuistasi eivät ole totta. Sinä olet oman itsesi herra ja vain sinä voit luoda kuvat itsestäsi, ei kenenkään keskenkaskuisen räkänokan mielipide tai kritiikki.

    -miuw

    VastaaPoista
  112. Minua kiusattiin jo päiväkodissa. Jouduin aina olemaan yksin, kun muut ikäiseni menivät yhteen huoneeseen, lukitsivat oven ja jättivät minut ulkopuolelle. Jouduin kuulemaan myös ilkeitä lausahduksia, kuten että: "Et sä voi tietää tosta elokuvasta enemmän, koska sä oot niin tyhmä." Se ei ollut kivaa ja jokainen ilkeä sana romutti itseluottamustani. Pahinta vielä oli, että pitkäaikaisin kiusaaja oli minun paras ystäväni. 1. luokalla minua ei kiusattu, mutta 2. luokan lopussa minulla oli kaksi parasta kaveria ja he alkoivat välttelemään minua ja puhuivat minusta pahaa. Mietin, miksi näin kävi?
    3. luokan alussa kiusaajani ottivat porukkaan mukaan vielä yhden kiusaajan. Jouduin olemaan puolet 3 luokasta yksin. Lopulta kiusaajat vain tulivat pyytämään anteeksi. Koskaan eivät opettajat tehneet mitään asialle ja olin niin ujo etten uskaltanut kertoa. Tiesin, että toinen kavereistani oli toisen kaverini tossun alla ja siksi kiusasi.
    Nyt olen menossa 8. luokalle ja olen silti epävarma, ujo ja ajattelen koko ajan mitä muut miettivät minun ulkonäöstäni ja luonteestani, koska olen vähän pyöreä. Yritän jatkaa eteenpäin uusien ystävieni kanssa. Kokemuksen myötä minusta tuli viisaampi ja tiedän, että ketään ei kannata kiusata. Yritän myös auttaa niitä joita kiusataan ja olenkin auttanut muutamaa. Toivon todellakin, että kiusaaminen loppuisi ja kaikkia autettaisiin. Kiusatut, kannattaa kertoa asiasta jollekin ja olla välittämättä kiusaajista. Pitää olla rohkea! =)

    - Kokemusta on

    VastaaPoista

Hellurei ja hellät tunteet! KIITOS jo etukäteen kommentistasi!

Hey you! Please, leave a comment. We would really appreciate that! :)

Huomaa: vain tämän blogin jäsen voi lisätä kommentin.